Sanavarasto

Päivä oli kirkas, mutta täällä sisällä ei sitä huomannut. Ei kuulunut lintujen laulua, pelkää hiljaisuutta, joka yhtäkkiä rikkoontui hymähdykseen.

”Joka päivä näen nämä samat seinät” tunteeton ääni kaikui tilassa. ”Ja joka päivä näen tämän saman katon. Ja joka päivä näen tämän saman lattian.” Se jatkoi.
Hetken hiljaisuuden kuluttua ääni jatkoi kuin puhumisesta rasittuneena, mutta silti yhä tunteettoman kylmänä. ”Ja joka ikinen päivä näen peilissä nämä samat kasvot” Ja kasvoton olento kosketti poskeaan.
”Ja niiden takana on se sama maailma, joka ainoa päivä. Samat sanat, samat teot – kaikki on sitä saman sävyistä harmaata. Elotonta.” Päätti hahmo toteamuksensa.

Tyttö vieressä katseli arastelevasti puhuvaa hahmoa, selvästi hämmentyneenä siitä, että olento edes muisti puhekykynsä. Hän oli vain kysynyt, oliko liikkumaton ihminen elossa ja kunnossa, ja pitkän ajan jälkeen tämä oli tulos.

Joka päivä tuo istui tässä, oli vain – puhumatta ja liikkumatta, katsellen seinää edessään.

Ulkona kuului mehiläinen ja sisällä tytön heleä ääni empi hetken.

”Mutta, entä jos jotain tapahtuu, kivaa ja mielenkiintoista, jotain uutta, eikö se ole hauskaa?
Isä sanoo että jos on aikaa istua, on aikaa tehdä töitä, sitten ei ole tylsää. Ehkä sinä tarvitset työn? ”
Tyttö katsahti vääntelevistä käsistään hermostuneesti hymyillen hahmoa ja mietti oliko edes tullut kuulluksi.

Hiljaisuus venyi, kunnes hahmo käänsi elottomat silmänsä tyttöön.

”Minulla on työ. Sain sen, kun hain. Mutta muutos tässä maailmassa on samaa harmaata, tapahtumat pelkkää kulkua. Kuin tomua ympärillämme… Kaikki on elotonta ja yksinkertaista. Sanomme samat sanat tavatessamme, näemme samat unet ja ajattelemme samat ajatukset. Teemme samat työt ja hymyilemme samat hymyt. Harmaata, tuhkaa ja tomua.” Hahmo hymähti ja käänsi katseensa seinään.

”Ja silti…” Mietti ääni, niin hiljaisella äänellä että tyttö mietti kuuliko oikeasti mitään.

”Ja silti… Silti sieltä tuhkasta jostain kasvaa elämä” Nyt ääneen oli ensimmäistä kertaa hiipinyt edes jonkinlaista tunnetta, hellää ihmettelyä tai jotain sen läheistä. Tyttö epäili jopa nähneensä olennon harmaissa silmissä vilahtavan vihreän sävyä, mutta ehkä hän vain kuvitteli.

”Mutta ei minulle… ei minulle” Loppui lause hetken kuluttua, katkeran harmaana ja kaiuttomana.

”Sinä – sinä olet nuori” Olento kuulosti siltä, kuin olisi ensi kertaa vasta huomannut tytön, käänsi katseensa tuohon ja kosketti kädellään tämän poskea.

”Mene.” Hahmo sanoi ja jatkoi: ”Mene leikkimään. Elä harmaata elämääsi väreillä maalattuna ja iloitse” Olento hymähti ja käänsi katseensa takaisin seinään, tytön kompuroidessa kauemmas.

”Koska kaikki värit haihtuvat aikanaan.” Hahmo sanoi hiljaisella äänellä ja hiljeni kokonaan.

Tyttö katseli kauempaa, kuinka tuo ihminen tuijotti seinää, silmät lasittuneina ja mitään tästä maailmasta näkemättä. Hetken tytön mielessä vilahti kysymys olennon sukupuolesta, mutta hän päätteli sen olevan merkityksetöntä, ei olennosta harmiakaan ollut, olipa sitten nainen tai mies.

Hahmon kasvoilla oli levollinen ilme ja tyttö ajatteli hetken kaikkea puhetta harmaasta ja päätteli jotain.

”Sinun värisi taitavat olla jossain sisäisessä maailmassa” hän kuiskasi, naurahti nolosti ja juoksi ulos rakennuksesta, sokaistuen valosta ja väreistä, jotka häntä ulkopuolella odottivat.

Heille oli varattu oma maa
Johon he saivat istuttaa oman siemenensä
Eikä kukaan kertonut vaaroista, vaikka ne vaanivat askeleissa –
Kuten yö vaanii päivää jokaisen minuutin aikana

Silloin kukaan ei ollut keksinyt aseita
Joilla tappaa kaikki se kauneus, joka kukki kukkimistaan
Ja jokaiselle oli suotu oma tila, jota kukaan ei tuhonnut itsekkyydellään –
Kuten ihmisyydessä on tapana tehdä, tuhota kaikki se, mikä eteen tulee

Myötätuulessa kaiken sen sopuisan rauhan aikana
He viljelivät ihmisyyttään kaikkialle –
He rakastivat, välittivät, ottivat omakseen sen, mikä heille kuului –
Kuten heillä on tapana, ottavat sen, mikä ei ole vielä kenenkään

Mutta pian rauha rikkoutui
Mikään ei enää riittänyt –
Ei ollut tarpeeksi materiaalia, rahaa, valtaa
Vaan kaikki piti saada omaksi, keltään kysymättä

Joku haukkasi ensimmäisenä hedelmästä, jonka joku toinen oli kasvattanut perheelleen
Ja vaihtoi epäitsekkyyden uuteen materiaaliin –
Tehdäkseen siitä itselleen tajuntaan iskeytyvän puvun

Eikä ketään hävettänyt se –
Että tuo sopuisa tila oli menetetty
Kun kaikki se valta ja raha
Teki meidät niin julmasti onnelliseksi

Eikä kukaan enää peljännyt
Kun oli helppoa pukeutua aamuisin äveriääksi -
Vaihtaa ystävän hyvin kukkinut siemen omaan mätänevään alkioon -
Leikkiä Herraa, Kaikkivaltiasta –
Ja luoda typeryydestä toimiva ase

Jolla tappaa kaikki se kauneus
Joka meitä, entisiä ihmisiä, nykyisiä petoeläimiä –
Siunasi.

Aikaisemmin tapahtunut: Pummikin ja (mukamas) prinssinsukuisen siirtolaismiehen liitto on purkautunut. Pummikki on palannut takaisin seitsemän pienen äijänkäppänän luokse, mutta pahasti masentuneena. Kolmeen viikkoon hän ei ole sijaltaan noussut, ei tuttu laulu ole kaikunut.

Vilkas väänsi Pummikin leuat auki ja pudotti veteen kastetun leipäpalan suuhun. Lystikäs tarttui kouralla siroon leukaan ja toisella päälakeen kiinni: erilleen, kiinni, erilleen, kiinni, kunnes hän nyökkäsi Vilkkaalle, joka kutkutti Pummikin kurkkua, jolloin nielemisrefleksi tapahtui.
Jörö imaisi hunajavettä ruokopilliin, asetti sormen pillinpäähän ja tiputteli nesteen Pummikin kielenpäälle.
“Mikä neuvoksi?”, Ujo kysyi Viisaalta, joka pöydän päässä raapi partaansa. “Nyt meillä on nainen eikä kukaan siivoa tai laita ruokaa – valmista odottavat! Ja hän vain makaa silmät katossa.”
“Hmh, hmh”, Viisas ynähteli silmät lasisina jossain.
“Viisas!?”
“Mene näöstäni!” Viisas kivahti hänelle harvinaiseen tyyliin, mutta huomatesssaan Ujon ollessa kohteena, yritti pehmentää käskyään katseellaan. Se oli myöhäistä. Ujo pakkautui kuoreensa, sinkosi sijalleen ja siellä sihisi pieneen ääneen Viisaan käytöstä. Pitkälle iltaan Viisas istuikin pitkän pöydän päässä ennen kuin alkoi osoittaa virkoamisen merkkejä.
“Perhekokous!”, hän moikaisi.
“Rakkaat veljeni. Minulla on kauhistuttavia uutisia.”
“Onko sirkus taas lähistöllä?”, välähti Vilkas.
“SIRKUS!”, muut kauhistuivat.
“Ei, ei, ei sentään”, Viisas rauhoitteli. “Nyt on kysymys meidän omasta elannostamme. On käynyt niin, että malmi on kokonaan loppunut eikä timanttejakaan ole löytynyt sitten kevään. Kaivokselle on enää turha mennä. Toisin sanoen: olemme työttömiä.”
“Työttömiä”, käppänät maistelivat sanaa.
Vilkkaasta, joka hötkyilyllään koko ajan esti Uneliasta nukahtamasta, sana kuulosti hyvältä.
“Olenkin niin tympääntynyt sanaan kaivosmies. Työtön. Se on jotakin!”
“Hakut naulaan vaan!”, illitti Lystikäs.
Samassa tupa alkoi täristä. Ikkunat helisivät ja niihin alkoi hakkautua heinää ja lehtiä. Ilman täytti räpättävä ääni. Käppänät katsoivat toisiaan ja hyökkäsivät kuka kukin mieluisaan piiloonsa. Vain Pummikki jäi seimeensä karjottamaan. Aikansa täristyään huomasivat käppänät äänen vaimentuneen. Oveen koputettiin.
“Kukahan siellä on?”
“Jospa ei avattaisi”, Ujo ehdotti, mutta Vilkas (joka osasi olla myös Utelias) oli jo aukaisemassa.
Oven takaa paljastui silinterihattuinen herrasmies, jolla oli jokaisessa sormessaan komeita timanttisormuksia, samoin kepinpäässä, solmioneulassa, silmälasien sangatkin olivat timanttia. Näky säihkyi kuin kevätaurinko sulavesipurossa.
“Herra A-a-a…”
“Onkos se Viisas kotona?”
“Täällähän minä, Viisas hoikkui ovelle. Mitä teillä on asiaa?”
“Mitäkö on asiaa. Tässäpä teille asiaa”, vieras löi lapun Viisaan känsäiseen kouraan. “Lukekaa siitä.”
“Hmhyy, hmhyy…”
Viisas raapi korvallistaan, tihrusti. Sitten hän loi neuvottoman katseen.
“Mitä siinä lukee?”
Tulija repäisi kiukuspäissään lapun takaisin.
“Häätö. Niin siinä lukee. Teillä on vuokrat maksamatta kolmenkymmenen vuoden ajalta. Tämän mökin täytyy tyhjetä kahden päivän sisällä. Veljenpoikani muuttaa poikineen tänne. Aikoo ryhtyä luomuviljelijäksi.”
“Ymmärtäkää, että kaivos on tyrehtynyt.”
“Niin on. Kaivos on tyhjä ja pian tyhjentyy mökkikin. Näin on näreet.”
“Minne me sitten menemme?”
“Menkää kaupunkiin. Sinnehän ne kaikki. Kyllä kaupunki teille kämpän hommaa, sossu elannon.”
“Kaupunkiin?”
“Niin, ettekö ole sattuneet huomaamaan, ettei näillä seuduin asu enää ketään muita kuin te. Tätä se on maaseudun alasajo.”
“Eikö voisi antaa lisäaikaa. Ehtisimme valmistautua.”
“Aika on rahaa, Viisas hyvä.”
“Vilkas!”, Viisas huusi, “tuopas se sanko sieltä uunin kulmalta.”
Häätäjän kaula venyi oviaukkoon, kun Vilkas toi ähisten sankon Viisaalle.
“Eikö tämä toisi lisäaikaa?”
Tulija tuijotti timantteja nälkäisesti. Hän yritti puristaa ääneensä ilkeyttä, mutta ei onnistunut.
“Perjantaihin, sanon minä. Te olette pimittäneet nämä timantit minulta. Perjantaihin asti. Sitten menette, onko selvä?”
“No me pidettiin ne muistoina, kun olivat niin komeita…”
“Ei mitään selityksiä. Perjantaina tupa tyhjä. Lentäjää! Kantamaan!”

Vuokraisännän noustua pilvien selkään käppänät jatkoivat kokoustaan, nyt vieläkin apeammissa tunnelmissa. Nuhanenä alkoi honottaa: “Niisk, tursk, kylläpä elämä muuttuu kerralla. Miehen ikä kaivoksessa ja tässä rakkaassa kotokolossamme ja nytkö meidän täytyy lähteä tien päälle. Hatshu!”
“Ja tyhjän päälle. Kyllä nyt kiveä lentää…”, dramatisoi Jörö.
“Onhan meillä vielä jätti. Kyllä kai sillä vähän aikaa kaupungissa pärjää.”
“Niin, lyödään kivi paloiksi.”
“Hihihi. Murikki nurinpurin!”, rienasi Lystikäs.
Vilkas otti rahin ja kurkotti uunin päältä päänkokoisen murikan. Viisas teki ison viillon pienemmällä timantilla kiveen, otti puunuijan ja löi taitavasti. Timantti halkesi kahteen osaan. Palat naksittiin pienemmiksi ja niin edelleen. Alkoi uuttera hiominen, jonka Vilkas aloitti Nuhanenän ja Jörön polkiessa konetta.Viisas pisti ukot ruotuun ja talo siivottiin, vaatteet parsittiin, reput pakattiin. Sitten odottamaan perjantaita, minkä ajankohdasta ei kenelläkään ollut mitään haisua.
Pummikkia varten päätettiin rakentaa paarit ja kaksi miestä vuorollaan tyttöä kantamaan. Kolme päivää, ja yötä omalaatuinen kulkue teki matkaa kaupunkiin. Välillä kajautettiin ryhmähenkeä edistävä, Viisaan sanoittama laulu:
Hai, hou, hai, hou, matka cityyn on. Hai, hou, hai, hou, tää päivä verraton!
Illan jo hämärtyessä, käppänät ja Pummikki saapuivat kukkulalle, mistä näkyivät kaupungin tuhannet valot. He katsoivat näkymää hetken ja lähtivät laskeutumaan. Tiheikön läpi päästään kahdeksikko saapui asutusalueelle. Heti ensimmäisen ihmisen nähtyään he pysähtyivät.
“Anteeksi, missähän täällä voisi yöpyä?”, Viisas nosti lakkiaan kohteliaasti.
Mies katsoi pientä kysyjää ja hänen seuralaisiaan.
“Nyt minä alan ushkoa Shelmaa. Tämä she on viimeinen niitti.”
“Shelma. Onko hän jonkinlainen äitihenkilö. Majoittaisiko hän mahdollisesti meidätkin?”
“Shelma ei oikein pidä näyistäni. Muuten voisin teidät ottaa.”
“Sehän kummastus, mutta ei teillä olisi mitään muuta neuvoa antavaa.”
“Kaikki on juotu!”
“Tarkoitamme, että edelleen kaipaisimme nukkumapaikkaa.”
“Tuosha on hotelli”, mies pyörähti ja osoitti sormellaan raskasta ovea.
“No mennään sinne sitten.”
Kulkue siirtyi osoitteeseen.
“Jaaha”, virkailija kääntyi tietokoneensa äärestä. “Huoneita vailla? Taidatte ollakin sitä teatteriväkeä. Tervetuloa vaan. Oliko varausta?”
Viisas kääntyi katsomaan veljiään, jotka lakit pitkillä hiuksillaan katsoivat vakavina takaisin.
“Oli meillä.”
“Jaaha ja millähän nimellä?”
Viisas teki taas edellämainitun pyörähdyksen.
“Ujo, Vilkas, Lystikäs, Nuhanenä, Unelias, Jörö, minä Viisas ja onhan meillä tuo Pummikki, hän on vähän kipeänä”, Viisas osoitti puupaareilla makaavaan tyttöön.
Virkailija levitti kätensä sivuille tiskille, kumartui eteenpäin, nikkasi silmää ja hymyili ovelasti.
“Ahaa, hahaa, ymmärrän, mutta varauksen todistamiseen on annettava ihan oikea nimi.”
“Kyllä me nimistä valalle mennään. Jospa ei sitten varata sitä huonetta, vaan otetaan väliaikaiseksi.”
“Mutta kyllä teidän jokaisen täytyy antaa henkilötiedot ja laittaa ne näihin kortteihin.”
“Me kun ei oikein osata tuota kirjoituspuolta.”
“Mitä!? Ette osaa kirjoittaa!”
“Ei ole kukaan opettanut.”
“No antakaa henkilötodistuksenne, niin minä kirjoitan ne teidän puolestanne.”
“Ei meillä kyllä sellaisiakaan…”
“Mitä pelleilyä tämä oikein on!? Jaa-ha, missä kamera?”
“Makunen!”, kuului seinän takaa. “Mikä siellä maksaa?”
“Näillä ei ole henkkareita.”
Tiskin takaa sivulta avautui ovi. Palvelemaan tuli siistipukuinen, laiha ja pitkä mies. Itse johtaja. Hän teki kädestään suppilon ja suhisi Makusen korvaan tiukkoja sanoja. Viisas tarkkasi sanat: “pöljä, heti, tai konkka.” Sitten molemmat kääntyivät ja hymyilivät kohteliaasti.
“Ja mitenkäs maksu suoritetaan, käteisellä vai kortilla?”, Makunen kysyi.
“Käyvätkö teille timantit?”
“Anteeksi kuinka?”
“No kun me ei olla koskaan käytetty rahaa, vaan maksettu näillä”, Viisas nosti peltisankosta ryppään timantteja pöydälle.
Tiskin takana oltiin lakananvalkoisia. Johtaja tokeni ensin eikä aikaakaan kun hän tihrusti timantit luupilla läpi ja makusteli kieltään.
“Eikö ne käy?”
“Tuotaa… Voisitteko tulla vähän tänne sivummalle”, johtaja pyysi Viisasta.
Viisas teki niin. Johtaja suihki:
“Se on hieman vaikeampaa asua tai ostaa mitään noilla timanteilla, mutta minä voisin olla avuksi. Jospa majoitetaan herrasväki ensin ja pidetään sitten pieni neuvonpito. Käykö tämä näin?”
“Kyllä se käy. Olisiko teillä huonetta, missä olisi kahdeksan sänkyä.”
“Eihän teidän herranen aika sellaiseen… saatte jokainen kahden hengen huoneet. Kenenkäs tyttöystävä se tuo on?”
“Olkoon vaikka minun”, Viisas vastasi. Viisainta niin, hän ajatteli.
“Aivan”, johtaja totesi silmissään pisto, että tottahan tuo pohatan pimu on.
Johtaja napsi avaimia mukaansa ja lähti kulkemaan edellä. Portaat yläkertaan, pitkä käytävä päähän, käännös vasempaan ja pysähtyi ovelle numero 16.
“Tästä edespäin kolme seuraavaa ovat teidän huoneitanne”, johtaja avasi oven ja näytti miljöötä. “Kaikki normaalit- sekä kolme elokuvakanavaa. Jälkimmäiset ovat maksullisia, tiedättehän”, johtaja vinkkasi silmää.”Baarikaappi, missä myös pientä naposteltavaa.”
“Ohhoh, onpa pehmeä sänky. En ole koskaan tuntenut mitään näin ihanaa!”, Lystikäs riekkui.
“Ja täällä on kylpytilat. Niitä voisin suositella käytettäväksi vaikka heti ja nuo vaatteet me pestään kyllä”, johtaja tuijotti sarkapukuisia käppänöitä.
“Kyllä me itse vaatteet pestään, selvähän se”, Viisas reippaili.
Käytävällä kävi kamala melske.
“Nuhanenä, tule katsomaan. Pieni koski!”
Ujo oli löytänyt vessanpöntön. Nuhanenä ihasteli ilmiötä. Sitten vedentulo loppui ja Ujo säikähti rikkoneensa kapineen. Amme kiinnitti Nuhanenän huomion seuraavaksi.
“Onpas se valkoinen!”
“Tuonne mahtuu kerralla monta ukkoa.”
Sitten alkoi valokatkaisimien näpelöinti. Päälle pois, päälle pois, päälle pois…
“Taikaa!”
Johtaja näitä ihmetteli, vaikka oli erikoisuuksiin tottunut mies. Paukun hän silti tunsi ansaitsevansa. Hän kävikin alakerrassa kiusaamassa maksaa ja tutkimassa varauskirjaa. Alakerran perheen hän hääti vesivahingon voimalla. Makunen sai käskyn häätää uudet asiakkaat seuraavaan hotelliin. Sitten oli Viisaan vuoro. Taitavasti tunnustellen johtaja koetteli viisauden rajoja. Lopulta päästiin tyydyttäviin lukemiin: neljä timanttia per yö.
“Sanokaa vain mitä tarvitsette, ihan mitä vain. Minä järjestän!”, huokui elämään hullaantunut johtaja.
“Selvähän tämä”, tiesi Viisas.
Viisas kummasteli saippuaa ja suihkugeelejä kylpyhuoneessa, kun oveen koputettiin.
Oven takana seisoivat Jörö ja Vilkas. Vilkas syöksyi ovenrakoon. Jörö huojui taustalla.
“Mitäs pojat? Miten te olette noin kummallisia?”
“Me löydettiin shellainen kaappi. Kuule Vhiisash. Meillä olishi Pumikhik-lle ashiaa”, Jörö tilitti.
“Mitä tämä on? Tehän tiedätte tytön kunnon. Puhumaton.”
“Shillähän me tultiin. Nyt me tiedetään mitä näillä tehdään”, Jörö osoitti sormella jalkoväliään.
“Kustaan?”
“No tiedäthän shinä sen, kun olet niin hemmetin viisash”, Vilkas nikkasi silmää, kääntyi sitten Jöröön päin, joka nyökkäsi tuimana.
“Ei”, Viisas sanoi terävästi.
“Mitenkäsh shinä, Vhiisas, luulet omivasi Pummikin itshellesi.”
“Minä olen meistä vanhin, viisain ja tiedätte kyllä, kykenemättömin. Hyvästi!”
Ovi kolahti kiinni. Vilkas ja Jörö koputtelivat aikansa, kunnes luovuttivat. Olo alkoi kummasti huonontua. Paikalle sattui tulemaan johtaja, joka oitis imelöi käppänät huoneeseensa ja alkoi tarjoilla siivuja pullostaan. Laulettuaan Hai hou-laulun käppänät selostivat johtajalle Viisaan kavaluuden pitää tyttö itsellään.
“Aijaijai. Vai tekee pojilla naista mieli, vai oletteko te rakastuneita siihen tyttöön?”
Käppänät katsoivat toisiaan.
“Rakastunut, raa-kastunut, Vilkas maisteli.”Onhan she kaunis tyttö, mutta tämä pholte täälhä alhaalla on jotain muuta.”
Jörö nyökkäsi olevansa samaa mieltä. Johtaja tuprautti sytyttämäänsä sikaria ja tuumaili.
“Kävisikö pojille venakko?”

Seuraavana aamuna Viisas nousi aikaisin ylös. Hän koputteli veljiään aamiaiselle. Muut astelivat kuka kukakin luonteelleen ominaiseen tapaansa, muttaVilkasta ja Jöröä ei saatu ylös.
Makunen oli valmistanut aamiaisen. Hän latoi seisovaan puuroa, munia, leipää, leikkeitä, kahvia, mehua ja muuta aamuvatsaan menevää. Niitä käppänät innolla latomaan lautasille.
“Mitenkäs yö meni?”, Makunen tiedusteli makeasti Viisaalta.
“Outoa oli nukkua niin pehmeällä. Meillä ei kotona ollut kuin heinää perseen alla.”
On nämä outoja tonttuja, ajatteli Makunen.
“Siihen kyllä tottuu”, hän vastasi.
“Juu ja kun patjan otti pois, niin heti heitti keijujen maille.”
“Keijujen?”
“Niin.”
“Aivan, aivan. No, mitäs te aiotte seuraavaksi tehdä?”
“Meidän pitäisi saada töitä.”
“Töitä? Ja minkä alan hommia?”
“Kaivosmiehiä me ollaan.”
“Sitten vain työvoimatoimistoon.”
“Mikä se semmoinen on?”
“No, se on sellainen virastotalo, missä… niin, tehdään päätöksiä töistä.”
“Missä sellainen on?”
“Keskustassa.”
“Keskellä? No miten sinne pääsee?”
“Minä voin kyllä viedä. Vuoroni loppuukin juuri.”
“Sepä hienoa. Todellakin.”
Makunen nyökkäsi hampaat helkkyen. Vuoroonsa könynnyt, krapulainen johtaja oli saapunut taustalle tarkkailemaan tilannetta.
“Minnekäs se Makunen poikia kuljettaa?”
“Heitän vain keskustaan.”
“Mahtuuko nuo ladaasi?”
“Vaikka poikittain!”
Makusen toimet ärsyttivät johtajaa. Jotain tämä yritti. Kireytensä piilottaen hän vinkkasi Viisaalle: “Muistakaa mitä sovimme!”
“Jo vain johtaja, muistamme!”

Vilkas ennätti ensimmäisenä autolle ja veti Uneliaan konepellille istumaan. Jörö potki renkaita ja ihmetteli:
“Onpas kärryt!”
“Jospa avataan ovet ja mennään ihan sisälle”, Makunen ehdotti Vilkkaalle ja Uneliaalle. Kuusi käppänää mahtui takapenkille niin, että kolme istui penkillä ja kolme seisoi jalkojen välissä. Viisaalla oli vanhimpana paikka etupenkillä.
“No niin pojat. Istutteko mukavasti?”, Makunen kysyi ja starttasi vastausta odottamatta. Lada hirnahti tulille.
“Jo vain murisee.”
“Onko siellä sniff… karhu piilossa?”
“Toki, toki. Venäjän karhu se meitä kuljettaa”, Makunen heitti.
“Khi-hi. Karhun selässä lennetään!”
Makunen raapaisi piruillessaan kaasua ja hiljennytti joukon lasisilmäisiksi pikkumiehiksi. Kädet puristuivat toisiinsa, mutta kukaan ei valittanut. Ujo kylläkin haukkoi henkeä ja puristi vatsanpohjaa kaksin käsin.
“Perillä ollaan. Tuon rakennuksen ovesta sisään, odotushuone on heti aulassa.
“Kiitos kyydistä!”
Käppänät pomppivat asfaltille ja jäivät ihmettelemään. Makunen huitoi käppänöitä etenemään rakennukseen. Käppänäparvi totteli ja aula sai uudet asiakkaansa.
“Tuossa on penkki”, Viisas ohjasi, “istutaan siihen ja odotetaan. Eiköhän näin virkeille miehille ala töitä löytymään!”
Käppänät istuivat tunnin, toisen ja kolmannenkin. Ihmisiä virtasi sisään. He ottivat laput automaatista, odottivat kunnes numerot taululla vaihtuivat soveliaiksi, toimittivat asiansa ja poistuivat.
Kello oli varttia vaille sulkemisajan, kunnes yksi valpas työvoimaviranomainen tajusi käppänöiden istuneen penkillä koko päivän.
“Mitäs teillä. Oliko ilmoittautuminen?”, virkailija haroi käppänöitä puolikuulasiensa takaa. Unelias ja Nuhanenä nukkuivat, Jörö katsoi vihaisesti takaisin, Vilkastakin painoi krapula, Ujo vetäytyi pusakan sisään kuoreensa, Lystikäs virnuili virkailijalle, mutta Viisas vastasi:
“Meidän pitäisi saada töitä.”
“Kaikkien?”
“Niin!”
“No tulkaapa tännepäin, niin katsotaan tilannetta.”
Virkailija vei käppänät huoneeseensa ja istahti tietokoneen ääreen.
“Oletteko te täällä työttöminä työnhakijoina?”
“Niin, töitähän tässä tarvittaisiin.”
“Ette siis ole olleet kirjoilla täällä aiemmin.”
“Ei olla.”
“Olette kuitenkin kotimaista populaa?”
“Metsästä tultiin.”
“Että metsäläisiä?”
Vertaus huvitti kovin Lystikästä. Hihityksen katkaisi Viisaan määräävä ilme.
“No mikäs työhistoria teillä sitten on?”
“Me ollaan kaivosmiehiä. Kävi niin että kaivos ehtyi.”
“Ja onko työtodistuksia?”
“Ei meillä semmoisia.”
“Missäspäin te urakoitte?”
“Ei me enää urakoida, kun se kaivos ehtyi.”
“Niin, niin, mutta silloin kun se oli vielä toiminnassa.”
“Tuolla metsässä, Viisas heitti kättään kaukaisuuteen.”
Virkailija katsoi Viisasta arvioivasti.
“Ettet nyt sumuttaisi.”
Viisas kääntyi veljien puoleen ihmettelemään mitä se meinaa. Virkailija kyllästyi.
“Kuulkaas nyt. Tässä voidaan tehdä sillä tavalla, että jokainen antaa selvityksen työhistoriastaan, niin me tehdään päätös onko teillä oikeutta työmarkkinatukeen tai tuleeko tästä karenssi. Suosittelisin kylläkin jonkinlaista jatkokoulutusta tai kurssia, kun tuo kaivostoiminta ei tätä seutua kosketa…”
“Eikös täältä töitä saa ollenkaan?”, Viisas kysyi silmät ympyriäisinä.
Viranomainen katsoi Viisasta älä vittuile ilmeellä, tajusi sitten miehen olevan vakavissaan.
“Huoh. No, katsotaan mitä täältä koneelta löytyy. Olisiko joku tietty ala…?”
“Kaikki käy. Jostain se on puuro puristettava.”
“Puuroa pataan, hi hi…”
“Hmm… joo, minäpä tiedänkin teille sopivan… hetki pieni. Tässä sirkus Sa…”
“SIRKUS!”, käppänät kiljaisivat, Uneliaskin heräsi ja samantien huone tyhjeni yhteen.
Virkailija tojotti hölmistyneenä, näki vielä ikkunastaan käppänöiden juoksevan pihalla sikin sokin.
“Mitä helvettiä tuo oli?”, naapurihuoneen virkailija tuli kysymään.
“Pimeitä jätkiä. Savolaisia tietenkin”, työtoveri huiskautti kädellään käppänäparveen.

“Vai pitäisi pojille olla naista ja humalajuomaa? Sitä päästiin niin kuin makuun, niinkö?”, johtaja tuumaili pöytänsä takaa. Hänellä oli uusi, sisilialainen puku (mikä miellytti Jöröä kovin) ja rolexi ranteessa. Sikarit olivat paksuuntuneet ja kasvaneet pituutta. Mersun avain pöydällä oli puhdasta kultaa.
“Sellaistahan me, että josko se Ljudmila tulisi käymään. Me otettiin tuo Lystikäskin remmiin, kun Ujo ei uskaltanut… ja jano, totta vie suuta kuivattaa, että josko se johtaja pullollisen…”
Johtaja oikoi hitaasti jalkansa pöydälle, veti kädet niskan taakse ja puri sikaria.
“Aijaijai pojat. Aijaijai.”
“Mikä se johtajaa satuttaa?”, Vilkas ihmetteli.
“Se on pojat kuulkaa niin, ettei tässä maailmassa saa ilmaiseksi mitään. Aijaijai.”
“Ei me viime kerralla mitään maksettu”, Vilkas vastasi ja katseli veljiinsä, jotka pyörittivät päitään.
“Juu, viime kerralla. Eikö pojat tajua, ettei humalajuoma ja naiset ole ilmaisia minullekaan. Minä joudun maksamaan iloittelusta hirmuisen hinnan”, johtaja karisti tuhkaa lattialle ja nojasi eteen.”Hirmuisen hinnan minä maksan. Viime kerralla minä tarjosin, koska hyvä isäntä tekee vierailleen sillä tavalla. Näin on.”
“Mistä me teille maksu saadaan. Työtäkään eivät tarjonneet. Sirkuksella juuttaat pelottelivat.”
“Noo, minä olen reilu mies. Jos pari timanttia tuotte, niin eiköhän asia järjesty”, johtaja kopsautti pöytään kolmen vartin koskenkorvapullon. Vilkkaalla ja Jöröllä alkoi sylki valua suupielestä.
“Miten me kun Viisas varoitteli varainkäytöstä. Hän se päättää eikä tuo tuntunut tykkäävän humalajuomasta.”
“Aijaijai. Pojat keksii sitten. Aijaijai.”

“Mikä mies se tämä nyt sitten on?”, Viisas ihmetteli.
“Se on lääkäri. Tuli katsomaan Pummikkia”, Vilkas ilmoitti nyökyttelevä Lystikäs vierellään.
“Hyvää päivää. Hermanni Muikku.”
Makunen oli miettinyt kuumeisesti uusien vieraiden saapumisesta asti miten pääsisi kääpiöiden timanttiapajaan käsiksi. Hän oli hankkinut peruukin, silmälasit, salkun ja fiinit vaatteet. Hän yritti näyttää viisaalta.
“Hyvä pojat. Kerrankin jotain meidän tyttöä ajattelevaa. Sisään vain sitten.”
Makunen yskäisi kuivasti ja siirtyi sängyn päähän. Hän aukaisi salkun ja onki sieltä vyön, minkä keskiö oli elektroniikkaa.
“Mikä se on?”
“Tämä on tuotaa… mielenmuunnin”, Makunen esitteli ostosteeveen laihdutusvyötä.
Hän kiersi vuoteen etupäähän ja painoi käden potilaan otsalle. Samassa hän tunsi aivojensa sulavan. Jalat notkahtivat. Mitään niin kaunista hän ei ollut eläessään nähnyt, saati koskettanut ja samantien avoauto, silikonimisut, rantalomat ja juppipileet karisivat hänen mielestään. Hän alkoi tutista, henki naklasi itsensä salpoihin.
“Voitteko hyvin?”, Viisas kysyi ja katsoi taakseen Vilkasta ja Lystikästä. Kummallisen lääkärin olivat tuoneet. Makunen kokosi itseään.
“Kyllä, kyllä. Hämmennyin vain tuota apaattisuuden kolonisaatiota. Höpsös varjokukkus, ihan selvästi.”
“Mikä se sellainen on?”, Viisas pyöritteli.
“Tämä on niin sanottu reagoimattomuustauti, hyvin yleinen vaiva nykymaailmassa. Potilasta ei kiinnosta mikään ja tämä tauti vaatii runsasta lääkärin huolenpitoa, ehkä jopa kuukausien intensiivistä yksityishoitoa. Kyllä minä ehdotan, että potilas siirretään yksityishuoneeseen, missä voin suorittaa hoitoni rauhassa.”
Vilkas ja Lystikäs katsoivat Makusta vihaisesti. Suunnitelman oli pitänyt tuoda timanttisanko ulottuville.
“Kyllähän me Pummikin eteen se tehdään”, Viisas totesi vakaasti. “Mitä te vaaditte palkaksi?”
Makunen huomasi osuneensa kerralla kahteen kärpäseen ja nikkasi salaa tovereilleen silmää.
“Eiköhän me jotain keksitä.”

Juuri kun Pummikki oli kärrätty yksityishuoneeseen ja Viisas oli ojentanut puoskarille palkkion, saapui johtaja paikalle. Makunen ilmehti viimeistä päivää johtajaa olemaan paljastamatta mitään. Hän kyllä selittäisi.
“Mitä täällä tapahtuu?”
“Saimme lääkärin hoitamaan Pummikkia. Tyttöparalla kun on varjokukku”, Viisas ilmoitti.
“Ahaa”, johtaja kuikisti Makuseen uteliaana, “ja minkäs alan lääkäri te olette?”
“Gulp… tuotaa… olen hotellilääkäri.”
“Juuri niin…”, johtaja naurahti, “…siis vähän niin kuin lentävä lääkäri tai vuoristosairaalan lääkäri, onko se sellainen spesialisti vai?”
Makusen silmät kiristyivät.
“Juuri sellainen.”
“Sittenhän lääkäri voisi tulla huoneeseeni vilkaisemaan kipeytynyttä kyynärpäätäni.”
“Minä tulen myöhemmin.”

Johtaja riputteli sormiaan pöydällä merkitsevästi. Makunen kaivoi alistuneesti taskustaan timantin ja ojensi sen johtajalle.
“Montas sait?”
“Kaksi.”
“Kolme sait kuitenkin.”
“Oma oli ideani.”
Johtaja otti rauhallisesti hopeisen sikarileikkurin, napsaisi kuubalaisesta pään poikki.
“Tämä on minun hotelli.”
Pidä timanttisi. Saat hoitaa uuden respan. Minä olen tästä lähtien paremmissa hommissa.”
Kuubalainen tuprusi neitsytsavuissaan. Johtaja otti laatikostaan konjakkipullon ja kristallilasin.
“Mitäs sinä nyt juonittelet?”
“Se tyttö…”, Makusen silmät lihoivat, “… se on saatava pulloon…”
Johtaja tajusi oitis asioiden tilan. Hän päätti suorittaa peruutuksen ladan alle tapahtuvasta operaatiosta, jonka pitkäpartainen kaveri oli luvannut hoitaa. Ainakin väliaikaisesti.
“Mutta huoneen annat!”
“Pitäähän se lemmenparille sviitti olla. Oi tohtori Outolempi ja neiti Lobotomia.”

Kolmeen päivään ei lääkäri Muikkua näkynyt. Huoneessa tapahtuvista hoidoista todisti hirmuinen voihke ja sängyn rumina. Sessioiden päätyttyä huoneen ovi avautui ja nuutunut Makunen mateli lattiaa pitkin eteenpäin kuin vedetön erämaassa. Hän pysähtyi nähdessään Viisaan huopatossut ja kohautti peruukkiaan.
“Mitenkäs sen Pummikin hoito edistyy? Minä olen antanut teidän olla rauhassa.”
Makunen katsoi voipuneena ylös. Samassa määrätietoinen Pummikki saapui ja tarttui Makusta kintusta alkaen vetää tätä takaisin huoneeseen.
“Pummikki! Sinä olet jo hereillä. Loistavaa työtä lääkäri Muikku!”
“Aaaaaaaaa-puuua!!!”
Makunen katosi huoneen nieluun.

“Aijai pojat aijai! Kyllä tämä nyt näyttää siltä, että se on menoa.”
“Eikö meitä enää mikään auta?”
Johtaja pyöritti peukaloitaan pöytänsä päällä ja katsoi silmät viiruina Viisasta.
“Minähän annoin teille jo armonaikaa kolme päivää. Saitte asua vielä sen kun kerran siivositte paikat juurta jaksain, mutta nyt…”
“Taas on lähtö tyhjän päälle edessä.”
“Kyllä kiveä lentää…”
“Minunkin on lyötävä lappu luukulle. Ei ole enää asiakkaita. Te olitte ainoat tulontuojat taloon.”
“Olemme kovin harmissamme johtajankin puolesta.”
“Noo… on minulla jotain takataskussa – säästöjä!”

Johtaja paukautti “myytävänä”-kyltin hotellin oveen. Kuljettaja havahtui , lipui sheikkimersulla aivan limi ja nousi autosta nostamaan johtajan rahasäkkejä konttiin. Takaovet avautuivat ja kolme Thai-tyttöä hölähti nipistelemään johtajaa huomiosta taistellen.
“Menninkäisiä nuo”, arvioi Jörö.
“Älkää nyt elävältä syökö!”, johtaja hätyytti tyttöjään, pyyhkäisi vyötiäisnahkakenkiään ja loi käppänöihin viimeisen tervehdyksen.
“Koittakaa pojat pärjätä!”
“Kyllä me selvitään!”
“Kiitos vain kaikesta johtaja!”
Ei kyennytt enää johtaja pidättelemään nauruaan. Valkaistujen hampaiden katveesta vapautunut ääni kumpusi dekadenttina, rätkähtelevänä aaltona käppänöitä päin. Vaikka käppänät hymyilivätkin takaisin, jokin äänessä sai heidät levottomiksi. Ovi paukahti kiinni, renkaat vingahtivat, käppänät jäivät vilkuttamaan pölypilveen.
“Olipa johtajalla hieno kärry.”
“Ja puku”, tiesi Jörö.
“Kyllä kaupungissa voi pärjätä!”
Seurue hinautui torin laidalle. Läheisestä kojusta kantautui lihakeiton täyteläinen tuoksu.
“Voi kun maistuisi keitto!”
“Jo vain mahassa murisee.”
Käppänät istahtivat mukuloille. Jörö irrotti huopatossunsa ja ravisteli pölyjä maahan. Kengästä irtosi pieni kökkänä näkyviin.
“Tuo piru se kinttua kivisti!”, Jörö nosti saaliin silmien eteen.
“Saataiskohan tuolla keittolautaset ja siipaleet leipää…?”, ehdotti Vilkas.
“Tuommoinen kynnenkokkare. Tuolla et saa katsettakaan”, Viisas arveli.
“Ei nyt ole muutakaan”, Jörö nousi kaupantekoon.
Pummeihin tympääntynyt kauppias katsoikin timanttia vihaisesti.
“Harvemmin olen lasia keittoon vaihtanut!”
“Pienihän tämä on timantiksi mutta…”
“Myykää timanttinne ja tulkaa sitten keittoa ostamaan!”
Jörö palasi vatsa yhtä tyhjänä kuin lähtiessä. Miehet pohtivat kauppiaan ehdotusta ja tarjosivat kimaltavaa ohikulkijoille.
“Ostakaa timantti!”
Ei kelvannut timantti. Romanialaisiksi kerjäläis-kaupustelijoiksi luulivat. Yksi terassientestaaja kiinnostui edes vaihtamaan muutaman sanan. Piruillessaan hän teki ehdotuksen:
“Myykää se tuohon kultaliikkeeseen.”
“Ei tämä ole kultaa.”
Neuvoja poistui päätään pyöritellen. Pikkuhiljaa joukkio arasteli sisään liikkeeseen. Sisällä oli oikea alan mies, joka rakasti kaikkea kiiltävää enemmän kuin jälkeläisiään. Hän alkoi huokua ihastusta timanttia näpösteltyään.
“Uskomattoman puhdas. Kaksi karaattia! Missä tämä timantti on hiottu?”
“Minä sen hioin entisessä kodissa metsässä. Nuhanenä ja Jörö polkivat konetta. Pudonnut hötäkässä Jörön tossuun.”
“Te hioitte!”
Jalokivimies loi epäuskoisen katseen, kunnes timantti sai hänet taas lumoihinsa.
“Kerrassaan upea cut, njam njam. Tämäkö oli myytävänä?”
“Kyllä. Pitäisi saada keittoa.”
“Heh, heh, heh! Niinpä niin, keittoa tietenkin. Tällä saatte keittoa aika monta pullollista. Laskisin maksan paukahtavan kertaa seitsemän.”
“Myydäänkö keittoa pulloissakin?”
“Noo nin, leikki sikseen. Minulla ei ole täällä sellaisia määriä käteistä. Viisi tuhatta voin alkuun antaa, loput voin järjestää ensi viikoksi, kunhan nyt hinnasta päästään sopuun…”
“Saako viidellä tuhannella keittoa?”
“Ja leipäsiipaleet jokaiselle!”, lisäsi Vilkas.
Ei uskonut jalokivimies kuulemiaan, vaan vakuutti tällä rahalla keittoa ja leipää siunautuvan.
“No sitten me myydään sillä viidellä. Antakaa rahat.”
“Mitä! Myytte viidellä?!”
“No meillä on nälkä tänään”, Viisas jylisi nälän kurmuuttamana käppänöiden tulistellessa katseillaan tukena, “joten tehdään kaupat heti.”
“Ööö… odottakaa, pieni hetki, älkää vain hävitkö minnekään.”
“Eihän meillä ole siihen taikavoimia.”
Viisi tuhatta vaihtoi pian omistajaa. Jalokivimies oli saanut sykkeen kohtuulukemiin ja elämään kiitollisena jatusteli käppänöiden kanssa:
“Mistäpäin tämä olikaan louhittu?”
“Kotimetsän kaivoksestahan se…”
“Ei teillää… sattuisi enempää olemaan…?”
“Olihan meillä kokonainen sankollinen, mutta ne meni kaikki hotellissa asumiseen.”

Torikauppias ei hihkunut myynninriemua käppänöiden tuliaiset nähdessään.
“Kenet te kävitte kääntämässä? Ei minulla ole rikkoa noin isoja rahoja”, kauppias tiuskaisi ja taivasteli seteliä valoa vasten.
“Eikö näillä saa keittoa sittenkään?”
“Ja leipäsiipaleita!”
“No saahan tuolla vaikka sata keittoa, mutta ei minulla ole antaa takaisin. Ei tällainen kauppias pyöritä kummoisia vaihtokassoja näissä ympyröissä. Pitäisihän tuo nyt tietää.”
Käppänät tekivät seitsenhenkisen ympyrän ja pohtivat tilannetta otsat vastakkain.
“On tämä nyt kummallista.”
“Sata lupaa, ei anna yhtäkään.”
“Tarvitsisiko niisk työapua?”
“Kyllä taas kiveä lentää.”
“Veljet, nyt minä menen ja otan keiton.”
Niin päätti kaikkien ihmeeksi Ujo, jonka nälkä oli sumentanut virinneen torikauhun. Hän asteli kuin nousuhumalainen torikauppiaan luo, nappasi kertakäyttölautasen, lätkäisi viisisatasen pöytään ja kajautti: “Minä otan nyt keiton!”
Kauppias katsoi viisisatasta ja kauhoi lautasen kukkurilleen.
“Ja leipäsiipaleen haluan!”
Kauppias vuoli paksusti peitettä kolmelle ruisleipäviipaleelle ja nakkasi ne Ujolle.
“Maitoa kanssa!”
Litran maitopönikkä pämähti pöytään.
“Suut lämpimiksi, veljet!”
Ja käppänä toisensa perään sai keittolautasen, leipäsiipaleet ja litrat maitoa. Tyytyväisesti partoihinsa muristen veljekset latoivat viisisataset torikauppiaan tiskiin ja pyllähtivät mukuloille aterioimaan.
“Turkasen hyvää!”
“Jo vain osasi Ujo yllättää!”
“Kaupungissa on osattava ottaa omansa!”, Ujo melkkosi itseensä tyytyväisenä, maitopartaisena.
Joukkion täytettyä kupunsa, alkoi unipaikan tarve tulla mieleen. 1500 oli vielä kahisevaa timantista jäljellä. Käppänät lähtivät etsimään mahdollista nukkumapaikkaa ostoskujan ikkunoita tiiraillen. Miesten vaateliikkeen kohdalla Jörö valpastui:
“Katsokaa! Pukuja!”
“Kuin johtajalla! Mitähän tuollainen puku kustantaa?”
“Tuo lukuhan on sama kuin meidän seteleissä!”
“Puku keittolautasen hinnalla.”
“On halpaa!”
Käppänät päivittelivät herrasvaatteita aikansa.
“Jos ostamme kolmelle puvut”, Viisas laskelmoi, “niin nämä pääsevät töihin hotelliin johtajiksi. Varmasti muidenkin majoitus onnistuu!”
Vilkas nappasi lakkinsa, kumarsi Viisaalle syvällisesti ja jollotti: “Veljeni! Sinä se sitten olet viisas mies.”

Sisällä juoruava naiskaksikko ei kiinnittänyt käppänöihin myyjänhuomiota. Katselivat vain, ettei mitään varastettu. Kun tummakarvaiset kätöset alkoivat hypistellä kalliita kankaita, oli peliin puututtava.
“Jassåå ja herrat pukuja katselemassa?”, kuivakka nirppanenä kiristyi käppänöiden liepeillä. Miesten naamat taas kirkastuivat. Heti herroiteltiin – tarvitsi vain koskea pukuihin.
“Taikaa!”, Vilkas totesikin.
“Anteeksi?”
“Näissä puvuissa on taikaa!”
“Aivan, aivan. Åvathan ne italialaisia laatupukuja. Kangas?
“Talåssamme ån räätäli, jåka åttaa herråista mitat. Palvelu ån ilmainen ja puvut saatte viikån päästä.”
Tämä ei käppänöitä miellyttänyt. Sorinan lopetti Viisas.
“Kyllä me otamme puvut heti mukaan. Käännetään vain hihat ja lahkeet ja ommellaan ne kiinni. Onhan meillä repussa neula ja lankaa.”
Viisas, Jörö ja Vilkas saivat kunnian uusiin pukuihin. Kolmikko seisoi rivissä ja Lystikäs konttasi lahkeiden kimpussa. Reiän tehtyään hän saksi lahkeet sopiviksi. Hihat tuhottiin samalla metodilla.
Liikenevistä lahkeenkappaleista sai Nuhanenä näpäkät nenäliinat. Allergista nuhaa jopa kadehdittiin hiukan, niin iloisena tämä töristeli kankaaseen. Näyttipä hän Uneliaalle millaista tavaraa nokasta irtosi.
Pukukäppänät ihastelivat itseään ja toisiaan peilistä kuin olisivat uuden, salaisen voiman omistajia. Seurue oli kerännyt uteliaita ympärille eikä eräs hauskuutettu asiakas malttanut olla pujottamatta aurinkolasejaan Jörön kasvoille.
“Se on hasta la vista, beibi.”
Jörö meni heti paniikkiin.
“TULI YÖ!”, hän kiljaisi ja pyyhkäisi lasit lattiaan.
“Mitä tapahtuu?”, Ujo kauhisteli.
Jörö rasahteli lasien päällä tasajaloin ja kiljui: “Niissä asuu yö! Noidan työtä!”
Lasit luovuttanut liukeni säikähtäneenä paikalta.
“Jåå herrat påistuvat nyt talåsta. Adjö!”, kassa kyllästyi näkemäänsä ja paimensi lauman ulos.

“Noh, nyt etsimme hotellin. Jörö menee ensin.”
“Mitä minä sanon?”
“Sanot, että olet Jörö ja voit alkaa hotellin johtajaksi.”

“Oletko sinä nyt johtaja, Jörö?”
“Kyllä vain. Se kävi helposti!”
“Mitä, mitä tapahtui? Kerro toki!”
Jörö piti pienen, kihinää lisäävän tauon.
“Astelin sisälle kuin johtaja konsanaan. Mies oli tiskin takana kuin Makunen ja ilmoitinkin asiani hänelle…”
“Niin, niin. Mitä mies sanoi?”
“Katseli komeaa pukuani ja sanoi, että kyllä. Taloon tarvitaan astioiden johtajaa.”
“Johtaja astioille, khi-hi-hi. Taikaa!”
“Mitä se sellainen sitten meinaa?”
“Sitä en tullut kysyneeksi. Paiskasimme kättä

Jörö ja Lystikäs olivat puettu pelleasuun. Lystikäs veuhtoi iloisena ympäri kehää ja nakkeli leivoksia Jörön päälle, että tomusokeri pöllysi. Unelias oli nukahtanut jättimäiseen tykkiin ja Nuhanenä yritti sytyttää tulilankaa nenästä tipluvan rään sammuttaessa langan kerta toisensa perään. Viimein hän onnistui ja Unelias sai kusiherätyksen. Vilkas, Ujo ja Viisas ottivat miehen huutavan ilmalennon vastaan pressuun.
Yleisön joukosta esitystä seurasi arvovaltainen henkilö. Lasit vain välähtelivät valojen pyörityksessä. Lopuksi käppänät kerääntyivät riviin ja huiskuttivat lakkejaan yleisölle lopettajaisiksi. He saivat räjähtävät aplodit. Eräs nainen sekosi areenalle turvamiesten ohitse ja halaili tissit käppänöiden naamoissa idoleitaan.
“Te olette ihan vitun mahtavia!”
Käppänät riemuitsivat takahuoneessa esiintymistään. Olutpullot sihahtelivat, naurahdeltiin.
“Olipa se taas show pojat!”
“Suotta sirkusta pelättiin!”
Liepeet heilahtivat ja kaljakädet pysähtyivät hetkiseksi.
“Herra A-a…! Mi-mistä tämä kunnia?”, Viisas heräsi.
“Vai tämmöistä sitä touhutaan!”
“Khi-hi. Täällä sitä vaan pelleillään!”
“Että kaljaa ja sirkushuveja… Ei teitä… uudet hommat kiinnostaisi?”
“Mihinkäs sitä tästä enää…”, Unelias epäröi.
“Kuinkas sen veljenpoikanne luomutilan kävi?”, Viisas muisti.
“Ötökät söi sen typeryksen naatit. Kuten varmaan tiedätte, omistan nykyään kännykkäfirman ja tarvitsen työapua linssintarkastukseen. Saatte kämppänne takaisin, jos tulette taas palvelukseeni.”
“Kämppä takaisin. Sepä vasta olisi jotain.”
“Ei käy. Meille maksetaan täällä palkkaa, on asunto ja ihailijoita.”
“Ja humalajuomaa joka päivä!”
“No selvä, selvä, saatte kaksikymmentä senttiä tunnille ja kori humalajuomaa kerran viikossa, mutta huomenna alkaa sitten työt.”
“Per ukkoko?”, kummastui Vilkas.
“Ei kun kaikki seitsemän.”
“Niin kumpaa?”
“Mitä kumpaa?”
“Senttiä vai humalajuomaa?”
“Saatte 20 senttiä tunti per seitsemän ukkoa ja olkoon, kaksi koria humalajuomaa kerran viikossa. Työviikko normaalit seitsemän päivää, kaksitoista tuntia ilman ylityö- tai viikonloppukorvauksia. Normaali maassa vallitseva käytäntö, kuten tiedätte.”
Käppänät nyökyttelivät tietäväisinä päitään.
“Onko tämä nyt selvä?”, johtaja kysyi käsi ojossa Viisaalta. Viisas kätteli arvokkaasti ja sinetöi sopimuksen.
Niin tapahtui. Käppänät saivat unelmiensa etätyöpaikan. Johtajan lyhytpinnainen veljenpoika poikineen huolehti kuorien kuljetuksesta. Työ maistui käppänöille ja jo vain taas Hai hou –laulu raikui.
Eräänä iltapäivänä käppänöiden ollessa murkinatauolla oveen koputettiin. Pahoihin uutisiin tottuneena veljekset kuikuilivat toisiaan huolestuneina.
“Kukahan siellä nyt?”
Viisas huokaisi ja meni avaamaan.
“Pummikki!”
Loppuliuta käppänöitä singahti ovenrakoon.
“Pummikki! Mitä sinä täällä?”
“Missä Makunen tai siis Muikku?”
“Mitä tapahtui?”
Pummikki loi herkän katseen kynsiinsä. Kyynel vierähti valkoiselle poskelle.
“Alkuun kaikki meni ihan mukavasti. Se mies oli prinssiäkin ihanampi ja huolehtivaisempi, mutta hän ei vain enää jaksanut. Rakastavana ihmisenä hän järjesti minulle päivittäin seuralaisia, mutta eräs päivä kultani tuli kotiin itkien ja kahta sormea köyhempänä. Minä hätäännyin ja yritin kysellä mitä oli tapahtunut? Rakkaani meni ihan punaiseksi, sitten se juoksi peilin eteen: “Anna viitonen, anna viitonen!”, sitä se tolkutti raivopäissään ja hakkasi kädentynkäänsä peiliin.
“Mies heilahti järjiltään!”
“Siltä se näytti, joten pakkasin kamani ja tulin tänne.”
“Käy sisään!”
Pummikki astui sisään ja ovi painui kiinni.

Oli aamu ja Iston kello torkkunut kuudesti jo. Ovi avautui vaativasti.
“Nyt ylös Isto. Myöhästyt bussista vielä. Olepa tänään reipas poika ja sijaa vuoteesi äitisi mieliksi”, lällätti äiti Istolle.
Vitun akka, ajatteli Isto peiton alta, kun tämä avasi ikkunan ja huoneeseen höyrysi kuivaa pakkasilmaa. Tuon se teki vittuillessaan.
Hän mölisi vastaukseksi jotain niin kuin murrosikäiset mölisevät.
“Mitä sanoit kulta?”
Istoa vitutti kovin sana “kulta” ja äidin läsnäolo huoneessa, sillä kusilastinen mulkku seisoi kivenkovana.
“Mee ny jo siitä”, Isto kivahtikin äitilleen.
“Äläs nyt Isto vanhalle äitilles ala kiukuttelemaan heti aamusta. Siellä on niin nätti aamukin että.”
“Joo, joo!”
Ei Iston makuun aamu olisi voinut vittumaisemmin alkaa. Pakkohan Iston oli petata peti, koska oli illalla runkannut usemman kerran ja roiskinut satsinsa minne sattuu. Läikät paistoivat viininpunaisella lakanalla kuin muste lumessa.
Hän oli yläkerran vessassa kusella, kun kuuli äitin luuhaavan hänen huoneensa ovella.
“Sillä lailla se äitin poika!”
“Mee ny keittää kahvii!” ulahti Isto murrosäänellään.

“Pojastahan taitaa tulla jotakin, äiti mesusi kaataessaan isälle kahvia. Tämä käänsi sivua ja näkyi hetken samanlaisena kuin aina, totisena, kyynisenä, tulevaisuudentietävänä.
“Tuosta nyt tiiä.”
“Se on tuo ikä”, totesi äiti malttamatta istua pöytään, vaikka hänelläkin oli nälkä. Oli kuin jotakin olisi vielä tekemättä.
Isto tuli lökäpöksyineen alakertaan, imaisi huomenia sanomatta jukurtin ja painalsi banaanin poskeensa, heitti sitten repun olalleen ja teki lähtöä. Äiti vielä yritti jotain siirtoja tehdä Iston olemukseen.
“Älä ny. Kiire dösään.”
“Söisit nyt kunnolla!”
“No mä otan jotain mukaa.”
Äiti sujautti reppuun muutaman hunajavoileivän ja grandin.

Matkalla pysäkille Isto toivoi kuulevansa takaa sopivankokoisen meteoriitin räjähdyksen. Kun sitä ei kuulunut hän upotti korvanreikiinsä kuulokkeet. Vanha kunnon W.A.S.P siellä halusi tulla pian joksikin.
Hän huojui yksin bussipysäkillä aina siihen asti, kunnes karhu tuli hitaasti mataen hänen sivu. Isto ei tassutusta kuullut. Korvissa soi paraikaa Kiss. Iso kieli vierellä haisteli ja maistatteli poikaa.
Eläin tuijotti poikaa, hytkyviä jäseniä, takin karvakaulusta ja näytti mietiskelevältä. Mesikämmen nousi takajaloilleen ja paikansi tuoksun alkulähteen repusta harautuvaksi. Isto ruhjasi rasvaa rohtuneisiin huuliinsa, kun huomasi liikettä sivusilmässään. Aivot selittivät jonkun mummon lähteneen kylille asioille, mutta mummo se ei totisesti ollut.
“Perkelesaatanaa!”, Isto jäykistyi ja tuijotti karhua silmästä silmään. Sitten hän tajusi laskea katseensa alas. Kaikki ne mitä hän oli karhun kohtaamisesta kuullut, hävisivät limbisen järjestelmän aktivoituessa: juokse poika juokse!
Isto olisi juossut, jos olisi uskaltanut.
Uuuuuuuuur!, urahti karhu vaativasti.
Isto ajatteli, että oli mahdollisuus kiivetä bussikatoksen katolle. Sinne tuskin karhunkynnet ylettyisivät. Sen tajuttuaan hän rohkaisi mielensä ja pyrähti katoksen matalammalle takapuolelle. Karhu tuli vastaan ja pakotti kiertämään takaisin etupuolelle. Iston onneksi katos oli valmistettu läpinäkyvästä muovista ja hän pystyi jotakuinkin kontrolloimaan tilannetta. Karhu näytti neuvottomalta moiseen pyöritykseen, mutta hunajavoileipien mahti oli sille kuin veri piraijalle. Se jatkoi jahtiaan uristen kärsimättömästi.
Lopulta kiertämiseen tuli sopiva tauko Iston ollessa katoksen matalammalla puolella. Hän ponnisti ylös. Takki nousi ylös paljastaen vatsan ja nahka raapiutui ilkeästi katoksen reunaan. Tietämättä karhun liikkeistä Isto kauhisteli itsensä ylös. Karhu kuikisteli hänen peräänsä. Nenä keskittyi.
Huomatessaan karhun käytöksen, Isto tajusi mistä kiikasti ja avasi repun.
“Näitäkö sinä hamuat? Noh, ota ota”, Isto asetti hunajavoileipäpalasen katokseen kulmaan, niin ettei ollut vaaraa saada näpeilleen.
Helvetillinen eläimenpää venyi tuoksun perään, pitkä kieli sipaisi leivän suuhunsa, karhu laskeutui hieman ja makusteli palasen kiemuroihinsa. Omalla tavalla Isto nautti sen syöttämisestä. Palasen pudottua pohjaan eläimen silmiin tuli ahnas katse: lisää.
Isto hylkäsi palaset nakellen ne karhun jalkoihin. Otson nenästä pääsi tuhauksia kuin venttiileistä. Isto rukoili leipäpalasten riittävän pahimpaan nälkään. Tulisi se bussikin nyt sieltä, hän tähysti tien mutkaan.
Ja silloin se tapahtui.
Murrosikäiset jalat jotenkin töksähtivät toisiinsa. Se on menoa, Isto ajatteli joutuessaan luopumaan tilanteen hallinnasta. Puolivoltin heittäen hän rätkähti selälleen tienposkeen. Ei filminauhaa menneestä elämästä.
Keuhkot tyhjenivät hapesta, Isto yski ja kakoi silmät kauhusta laajenneina. Karhu tuhahti ja lomposteli pojan luo. Iso tassu kohosi ja töytäisi haukkovaa poikaa. Vaistomaisesti Isto teki itsestään koppakuoriaisen sikiöasentoon puristuen.
Karhua tämä näytti huvittavan. Kuin leikkiäkseen se työnsi päänsä Iston syliin ja alkoi hangata korvallistaan Iston rintaan kuin sitä kutittaisi. Sitten eläin haistoi huulirasvan. Se jäi haistelemaan kohdettaan.
Isto raotti silmien edessä olevia käsiään. Karhun silmissä oli lähes hellä katse.
Uuuuuuuuurrrrr, se sanoi matalasti.
Ja pitkä kutittava kieli saapui suusta ja alkoi lipoa Iston murrosikäisiä kasvoja. Isto ummisti silmänsä. Kovasti se kutitti, mutta kestettävä oli. Hän ajatteli hunajalla voideltuja jalkapohjia, kainaloita siirapissa hän ajatteli.
Höyry kohosi, kun karhu nuoli makaavan pojan kasvoja aamuisessa pakkasessa. Ei sitä uskonut bussikuski Simeon Nuutinen eikä ainoa koululainen, kyläkauppiaan poika Akikaan todeksi. Karhu oli paennut bussia. Kyllä Istoa harmitti, kun ei ollut tajunnut kännykkäkameraansa käyttää.

Koulussa isto kertoi heti kavereilleen tapahtuneesta. Sana levisi lentämällä. Osa uskoi, osa ei. Sitä käytiin henkilökohtaisesti kysymässä ja välitunnit Istolla kuluivat poikaympyröiden häränsilmänä. Suuresta innosta ja tarinan samanlaisesta toistuvuudesta johtuen se upposi lopulta kireimpiinkin kalloihin.
“On siel jälkii, jos ette usko!” Isto vakuutti.
“Voi vittu! Eikö sinnuu pelottanu?”
“No voitte uskoo et pelotti, mut lopulta se Söi mun kädestä!”
“Voi saatana! Ja mie oon käyny metällä pienen ikäni enkä oo piässy karhua näkemään.”
Ohikulkevat tytöt, niin rumat, kauniit ja siltä väliltä supisivat positiivisesti ohittaessaan Iston. Isto positioi selvää kiinnostusta.
Joku lukeneempi tyttö antoikin Istolle lempinimeksi Kitunen.
Sitten Isto kauhistui kuullessaan Rädyn sakin suunnitelmat ottaa isän karhukoira, haulikko ja täyteiset ja lähteä karhun perään. Hän yritti harhauttaa väittämällä kohtaamisen olleen toisessa paikassa, mutta joku ensimmäisten kuulleiden joukossa muisti oikein.
“Jälistä se nähhää. Illalla syyäännii karhunlihhoo!” Räty julisti joukkonsa jehuna.
Vitun juntti, analysoi Isto.

Niinhän siinä kävi, että sana levisi karvakorviin. Eräs rinnakkaisluokan opettaja päätti ottaa yhteyttä poliisiin. Vanhempi konstaapeli Rompaskainen saapui koululle ja kuuli tarinan Istolta. Tämän koulupäivä keskeytyi ja paikkaa näyttämään. Paikalla Isto rekonstruktioi tapahtumat suurieleisesti. Konstaapeli nuuski jälkiä ja otti yhteyttä riistapiiriin.
“Selevä häirikkökarhu… niin… joo… mmyyy… selevä…loppu!”
“Mitä te meinaatte tehä sille?” Isto huoli.
“Viijään tarhaan”, poliisi vastasi lakonisesti.
“Korkeesaareen?”
Siihen poliisi ei vastannut. Iston huomio kiinnittyi autoon, joka lipui paikalle. Sisällä maastopukuinen Räty ja toinen poika tuijottivat. Mustavalkoinen koira mesosi kuin perkele hyvyyden haudalla. Räty näytti Istolle voitonmerkkiä nopeasti. Sitten auto kiisutti pois.
Istokin ajatteli tehneensä tarvittavan ja lähti kotiinsa. Äiti oli laittanut ruuan valmiiksi. Isto otti pataa lautaselle ja kiiruhti yläkertaan. Kuukauden peli oli tullut. Koko illan ja aamuyön hän pelasi kuulokkeet korvilla kuulematta äitinsä koputuksia. Kolme suklaapatukkaa hän nieli kiireesti ja nesteytti solujaan Batterylla.

Seuraavana aamuna aamiaisella Isto kuuli isänsä selostavan lukemaansa hitaaseen, tietoa jakavaan tyyliinsä. Äiti päivitteli kuulemiaan, kuten aina:
“Se on käyny tuossa ihan meiän lähellä. Jo minä ihmettelin sitä koiran haukuntaa…”
“Shhh. Häirikkökarhua oli jahdattu myöhään iltaan, kunnes se saatiin haukulta ammutuksi. Asiantuntija epäilee sulaneiden lumien herättäneen karhun talviuniltaan ja lähteneen etsimään ravintoa. Lihat, turkki, kallo ja muut osat huutokaupataan S-marketin edessä kahdentoista… “
“SAATANAN SAATANA!” karjaisi Isto.
Isän lehti tipahti käsistä ja hän katsoi poikaansa kuin järkensä menettänyttä. Olipa pojalla finnejä, hän ajatteli asian sivu.
“Mitä sinä mesoat siinä?”
“Perkeleen perkele”, poika sanoi nyt normaalilla äänellä.
“Anna pojan mölytä. Kyllä maalimaan ääntä mahtuu”, äiti tasoitti.
“No HELEVETTI, PERKELE! Huudetaan sitten kuin Mölysen herrasväki kaikki.”
“Et viitsisi”, äiti sanoi äänellä, jolla mies yleensä lopetti.
“No jo nyt on kuitennii…”
Lehti nousi lattialta. Nyt isä vakutti hermostuksissa jalkojaan yhteen.
“Mites olis äiti, jos käyn huutamassa vähän karhunlihaa. Osaatko tehhä…?
Enemmän häntä kiinnosti karhun siitinluu millä loistaa muurareissa.
“SAATANA TÄHÄN TALOON ET UKKO SITÄ LIHAA OSTA!”
Lehti lehahti uudestaan parketille. Isä oli herätetty ärtymykseen ja hän suoriutui vastahyökkäykseen yllättävän nopeasti:
“MIKÄS VEGAANI SE SUSTA ON TULLU? PERKELE NIIN KAUAN KUN MINÄ TUON LEIVÄN SUN NOKKAS ETEEN, MAKSAN TÄMÄN TALON YLLÄPIDON, SINUN PELISI JA KAIKKI MAALIMAN HÖMPÖTYKSET NIIN NIIN KAUAN MINÄ KUULE POIKA OSTAN RUUAKSI MITÄ ITE MEINAAN, HÄ???!!!”
Poika mietti, että hän voisi helposti kopata äijää nokkaan. Sen sijaan hän astui ulkokuteisiinsa, pyöräytti repun selkään.
Isä tuhisi, tärisi ja vähän jo häpesi. Pojan tyyneys vitutti häntä. Ensin provosoidaan huutamaan, sitten ollaan tyynenä kuin joku puuintiaani. Äiti, joka oli kauhusta tärkistä, hätkähti nyt rooliinsa.
“Älä nyt mene noin Istoo. Söitkö sinä ees? Ota hunajaleipiä mukaan.”
“Antaa olla”, vastasi Isto ja lähti. Ovi heilahti puolivihaisesti umpeen.
Isä vilkaisi vaimoaan ja tämä suruisilla omillaan takaisin. Ja kaikkihan se molemminpuolinen katse kertoi.
“Jo nyt on kuitennii…”
Lehti kahahti taas rooliinsa. Äiti alkoi veistää sitruunankuorista koristetikkuja jälkiruokaa varten.
Niihin olisi hyvä vedota, jos tulisi tippa silmään.

Perheeseen kuuluivat metsuri-isä Pertti, kotiäiti Pirkko sekä lapset Annu ja Perttu. Annu oli neljä ja Perttu kuusi vuotta. He elelivät kuolevan kylän taajama-alueen ulkopuolella pienessä mökissä. Pihapiiriin kuuluivat omenapuut ja saunarakennus sekä halkoliiteri. Mökin katteissa pesi kesäisin pääskyspariskunta. Rapina talon rakenteissa hiiristä johtui.
Perheen elämänmeno oli ollut suht niukkaa, mutta ehkä juuri siksi, läheistä.
Isä oli kuitenkin jäänyt toimestaan työttömäksi. Alkumasennuksen jälkeen hän oli innostunut vapaa-ajastaan, touhunnut askareissaan, masentunut pian uudestaan. Liitonrahojen loputtua hänelle oli alkanut maistua alkoholi ja laiminlyönti perhettä kohtaan alkoi käydä arkiseksi. Pirkko äiti huokaili miehensä touhua aikansa, kunnes tapasi marjareissulla komeahkon mersumiehen, joka sai hänet lankeamaan mättäälle riettauden kotkotuksiin. Marjareissut lisääntyivät kunnes tuli sienestyskausi ja taas marjastuskausi puolukoiden muodossa.
Isä Perttiä alkoi kodin niukat marja- ja sienivarat arveluttamaan, mutta vaimo alkoi tuoda reissuiltaan koskenkorvapullon. Pertti ei enää ovella kysynyt missä sienet, vaan missä pullo?
Annu ja Perttu olivat siinä sivussa, leikkivät leikkejään, vaikkakin vanhempien riidat ja huomion puute riuduttivat heidän pieniä mieliään.
Olkaa reippaita, lapset, olivat vanhemmat toistaneet ja pienet päät olivat sen mielessään niin kääntäneet, että heidän oli oltava kiltisti, niin kaikki kyllä kääntyisi parhain päin.
Lopulta kaikki kävi hyvin nopeasti: huutoa, nyrkkitappeluita, asema- ja jatkosotaa. Mikään ei auttanut. Pirkko oli päättänyt lähteä mersumiehen mukaan Ivaloon. Tosin hän jätti lupauksen tulla hakemaan lapset lappiin, kunhan asiat siellä vain osuisivat raiteilleen.
Viikot kuluivat eikä äitiä näkynyt. Isä oli alkanut istua pöydän ääressä katse suunnattuna pihatielle päin. Hän unohtui siihen useiksi tunneiksi kerrallaan, eivätkä ihan pienet ravistelut häntä herättäneet. Perttu koetti valmistaa ruokaa ja tökkiä leipäpalasta isänkin suupieleen.
Eräänä päivänä postilaatikkoon ilmestyi kortti. Siinä oli poroja ja ruotsalainen leima. Äiti siinä ilmoitti, että asioihin oli tullut uusi käänne, mutta hän informoisi perhettä myöhemmin. Isä oli sinä päivänä hymähdellyt, jopa lämmittänyt saunan ja peseytynyt. Illalla hän humalapäissään itki ja nauroi, räyhäsi ja valitti. Jumala oli heille kääntänyt selkänsä.
Perttu oli kuullut isänsä usein sanovan, että täällä Jumalan selän takana. Pieni mieli vaivasi kovasti tätä ajatusta ja ihmetteli miksei äiti ollut muuttanut Helsinkiin, jos Jumala näkikin vain etelään. Susirajakin häntä mietitytti eikä siinä oikein tolkkua ollut. Sudetko niitä rajoja vahtivat ja miten äiti oli päässyt niiden ohi, huomaamatta?
Monenkirjaviin ajatuksiin hän nukahti siskonsa ja nallen viereen.

Seuraavana aamuna Perttu heräsi hiljaisuuteen. Hän kuulosteli hetken silmät jähmettyneinä kuin markan kolikot. Ei isän tukahdutettuja yskäisyjä, tupakansavua ilmassa, uunin lämpiämisen ääniä tai askeleita talon polulla, vain siskon unen tasainen tuhina. Hän vaistosi isän olevan poissa.
Tilanteessa oli jotain valtavan ahdistavaa. Hän katsoi siskoaan, joka henki huoletonta unta. Ja heti – kuin Pertun mielentilan vaistoten, avasi siskotyttö silmänsä. Perttu katsoi tätä hetken vakavana, mutta väänsi suunsa nopeasti hymyyn.
“Huomenta Annu!”
Annu katsoa napitti veljeään hetken. Unimaailma eli vielä. Sitten pelätty kysymys tuli:
“Missä isi on?” Annu nosteli etsivästi päätään.
“Sanoi kylällä käyvänsä. On siitä jo aikaa, kun lähti. Eiköhän tuo tuosta jo pian kotiudu.”
Annun suupielet vääntyivät muutaman asteen.
“Minä olisin halunnu isin mukaan.”
“Pitäisihän sinun tietää, ettei me jakseta kävellä. Vanhempana sitten.”
“Tyhmää olla pieni!”
“Mutta kun sinä olet pieni”, Perttu katsoi siskoaan ilkikurisesti, “jaksan minä pyörittää sinua.”
“Joo! Pyölitä minua Pelttu!”
Perttuhan pyöritti. Kellokin pyöri omiaan ja Perttu alkoi huolestua. Oliko isälle sattunut jotain? Vastuu pikkusiskosta sai hänet kuitenkin jatkamaan ilveilyä ja pyörittämistä.
“Minulla on nälkä”, Annu sanoi sitten itkuisella äänellä.
Perttu hyvin tiesi jääkaapin tilanteen. Öljyä, rasvaa, ketsuppia…
“Minäpä tiedän, Perttu hihkaisi. Leikitään Milla Magiaa!”
“Joo!” Annu riemuitsi, vaikkei saanut pieneen päähänsä kuvaa mitä tämä leikki sisälsi.
“Kerätään erilaisia aineksia ja tehdään niistä taikajuomaa!”
“Taikapataa!” keksi Annu.
Niin Perttu kapusi tuolin päälle, avasi kaapin oven ja alkoi ojentaa siskolleen makaronia, vehnäjauhoa, tomusokeria, rusinoita ja näkkileipää. Aineksille hän otti leipomakulhon taikajuomapadaksi. Näitä lapset sirpostelivat taika-annoksiksi kulhoon, menipä siinä muutama rusina suoraan suupieliinkin. Näkkileivän ja makaronit Perttu lyttäsi marjasurvimella mössöksi. Sitä syömään.
Tomusokeri kutitti kurkunpäätä ja sitä meni sisäänvetäessä henkeen ja alkoi kovasti yskittämään. Ulospurkautuessaan se pöllähteli hassunnäköisenä pilvenä ilmaan ja sai lapset nauramaan.
Nauru kaikui tuvassa ja sitä hiiretkin jähmettyivät ihmettelemään. Ilon katkaisi rynkytys ovella. Lapset katsoivat kauhistuneina toisiaan ja juoksivat peiton alle. Sieltä he kuulivat miehen äänen huutavan.
“Pjerti! Pjertii! Aukaise ovi tjai me tjullaan ljäpi! Kjuulimme kjyllä!””
Annu ja Perttu tärisivät peiton alla. Kauhukseen he kuulivat oven avautuvan. Perttu sihisi Annua olemaan aivan liikkumatta.
“Eihän se ollut edes lukossa”, toinen mies kuului sanovan kaksikon kopistellessa peremmälle tupaan. Kopina loppui ja peiton alle kuului vain tulijoiden raskas hengitys.
“Tjule Pjerti pois peiton alta. Mje njäemme kjyllä. Sjina sjiellä. Njyt rahat ja Olga mjeille enne tapahtu hirvia! ”
Lapset eivät värähtäneetkään, tärisivät toki.
Toinen miehistä repäisi peiton pois.
Tulijat tutkailivat kahta pientä lasta edessään. Nämä olivat tukat sotkussa, posket jauhoissa räkä nenistä roiluten.
“Juumaljauta! Tjaalla pennut kokkapollyssa. Mjiss pappapjerti on?”
“Saunassako se piileksii? Viedäänkin se sen taakse, ellei ala Olgaa ja rahoja löytymään!”
“Olkia on saunassa”, pieni ääni ilmoitti Annun suulla.
“Mjita sjina ljapsi hopisset?”
Perttu päätti ryhtyä puhemieheksi.
“Olkia jos etsitte, niin niitä on saunan ylisillä.”
“Ahaa, Pjerti piiloittanut sen huorran sinne!”
Toinen mies tuhahti, polvistui keskittyneesti Annun eteen ja tarttui tätä hellästi hartioista.
“Ei tässä mitään hätää. Me ei tehdä teille tai isällesi mitään pahaa. Etsimme erästä tyttöä. Kuultiin vaan, että se oli nähty isäsi matkassa. Tätä tyttöä kovasti nyt kaikki ikävöivät. Äitinsä, vanha ja sairas äitinsä varsinkin. Murheen murtamana ihan vanhusparka. Katsos, tästä saat kympin, jos osaat yhtään auttaa.”
Annu katsoi seteliä himoiten. Jokin sisällä huusi olla ottamatta seteliä, mutta sillä saisi lukuisia salmiakkipääkalloja kauppa-autosta. Niitä olisi päiviksi asti.
“Isi ei ole kotona”, siritti Annu hiljaisella äänellä miehelle.
Mies tuhahti ja laittoi setelin taskuunsa. Miehet katsoivat toisiaan ja alistuneet ilmeet kertoivat, ettei Perttiä löydettäisi – ei tänään.

Yöllä isä tuli ja toi uuden äidin tullessaan. Kova oli tohina: nukkuva Annu nostettiin taksiin eikä Pertullekaan puheenvuoroa annettu. Mukaan otettiin vain papereita ja vaatteita. Nallen Perttu ehti kaapata mukaansa. Taksissa isä joi viinaa etupenkillä ja hikoili, yritti laskea juttua taksikuskin kanssa, joka vastaili virkansa puolesta, myötämielisesti tietysti tuohon jonninjoutavaan. Perttu muka nukkui, vaikka tarkkailikin tilannetta, varsinkin uutta äitiään, joka tuijotti tiukasti ikkunasta alkutalven hämärään. Taksimittarissa oli valtava lukema. Sen Perttu vielä tarkisti ennen kuin nukahti.

Uusi asunto oli kovin entisen kaltainen. Pieni tölli maalla, missä pieni kamari ja keittiö. Sauna pihalla ja pelitikkojen nokittama liiteri.
Isä ja Olga linnottautuivat pieneen kamariin. He joivat alusvaatteisillaan vodkaa, polttelivat tupakoita, nauraa käkättelivät eikä sinne oikein ollut lapsilla asiaa, ellei isä sattunut pyytämään jotain: laseja, lantrinkia tai valmiita leipäpalasia. Pariskunta kasvatti kiimaa iltaan, odotti lapsien nukahtamista ja pani kuin villit minkit. Isäkin tunsi viimein olevansa elossa, elossa sen entisen nartun jäljiltä, joka oli häneltä henkisen miehisyyden toimillaan ryövännyt. Hirveässä seksin, tupakan ja viinan, synnin vähemmän pyhän kolminaisuuden katkussa nukkuivat Annu ja Perttu viatonta untaan.
Varsin pian vaistosi Perttu, ettei Olgasta ollut uudeksi äidiksi. Se oli pelkkä titteli. Tämä piti isän kestohumalassa, soitteli tämän puhelimella taksin tuomaan lisää viinaa ja ruokaa ohukaisella suomen kielellään, myös pitkiä puheluja tämä tapaili omalla kielellään soitella sinne jonnekin. Keittiö- tai siivoushommia hän ei osannut tehdä. Lapsiin Olga suhtautui kalseasti. Annun lähentymisyritykset hän käänsi aina nopeasti johonkin muuhun.
“En otta syllin. Ljakka marka. Mene biha ljeikki.”
Mutta koska isä oli noussut puolikuolleista, lapset olivat osaonnellisia tilanteeseen. Ruokaakin tuli, varsin usein valmista pitsaa tai kebabia. Annu ja Perttu viettivät aikaa enemmän pihalla pelaten piilosta, jalkapalloa, pesäpalloa tai majassa uinehtien. Joskus leikit venyivät, kun voihkeesta ei tahtonut loppua tulla. Usein sen jälkeen isä tepasteli kuistille tupakalle. Silloin Annu innostui ilveilemään omiaan. Isä naurahteli tempauksille kuin paremmillekin.
Mutta aika aikaa kutakin. Aikansa onnea ja isä alkoi äreytyä, apeutuakin. Lämpimät, isot ja herkulliset pitsat vaihtuivat Saarioisiin, puolentoista litran cokispullot Pirkka-mehuun. Pariskunnan äänensävyt muuttuivat rakastavista riiteleviksi. Sitä ei tahtonut Perttu millään ymmärtää.
“Menkääs lapset keräämään marjoja, niin isi saa tehtyä vähän viiniä”, Pertti tuumi eräänä aamuna silmät verisinä palloina, ääni kuin tyhjästä kaivosta kumisten.
Ei isä sydämeltään paha mies ollut, ei hän olisi lapsiaan metsään lähettänyt ilman aikuisten valvontaa, mutta hänen mielensä oli alkoholin turruttama, samea ja tukkoinen. Eihän siellä olisi marjan marjaa ollutkaan. Oli ollut yöpakkasia.
Perttu oli ikäisekseen viisas poika. Häntä huoletti mahdollinen eksyminen ja sudet että karhut, joita metsässä kuuleman mukaan käyskenteli. Silti, siskoaan säästäen hän piilotti huolensa ja keksi mitä kaikkea kivaa he tekisivätkään metsässä marjojen keruun lomassa.
“Kerätään ketunlehtiä ja käpyjä”, hän viritti siskoaan huolettomuuteen.
“Joo!”, riemuitsi Annu.
Olgalla oli käytössä vanha Nokian kännykkä ja Perttu livautti sen vaivihkaa taskuunsa. Sanko toisessa kainalossa ja toisessa Annun käsi lähti kaksikko metsään. Kauankos siinä meni, kun mökin seinä hävisi näkyvistä ja reitti vietti liikaa oikealle, jolloin palatessa tutut maisemat olivat kadonneet ja suuntakin alkoi epäilyttää. Ympyrä toisensa perään ja väsymys alkoi painaa. Huoli oli möykky mahassa.
Perttu muisti mummon lankapuhelinnumeron ja päätti lopulta soittaa. Mutta oli käynyt niin, että he olivat niin syvällä metsässä, että kentät olivat hävinneet. Hätänumeroa ei pieni mies vielä ymmärtänyt.
Samassa jokin hahmo liikkui lepikossa. Perttu säikähti, että karhu.
“Nyt Annu juostaan kilpaa!”
Pienet kintut mennä nelistivät läpi metsän omaisuuden: ketunlehtien, saniaisten, neitseellisien kuusentaimien ja koivunrunkojen limi syvemmäs metsään. Pertusta tuntui kuin metsä olisi huutanut heille. Heidän pämähdettyä harmaan tuvan pihaan keskellä metsää, tuntui se Pertusta ensin onnenpotkulta.
“Talo!”
“Ei tämä ole meidän talo!”, Annu väänti.
“Kyllä täällä joku asuu!”
Perttu naputti oveen ja lapset jäivät odottamaan. Ovi avautui hitaasti, ruosteiset saranat roolissaan imelästi inisten.
Nainen oli kammottavan näköinen: silmät olivat lähes kokonaan valkoiset. Nähdäkseen jotain tämän oli nostettava päätä ylöspäin ja tuolloin pieni kaari silmiä näkyi alaosastaan. Nenä tällä oli terävä ja koukkuinen, hiukset kuin muutama tuulenhuitaisema pesäke. Iho roikkui maksankeltaisena, haitarimaisena otsasta kaulaan. Kokolailla kamala näky jokikiselle katseltavaksi.
“Ketä siellä on!?” naisen nenä haisteli tulijoita.
“Annu”, Annu sanoi ensimmäisen ja viimeisen sanansa siitä eteenpäin.
“Ja Perttu. Me-me olemme lapsia vain. O-olemme eksyksissä. Voisitko auttaa meitä?”
“Hah. Niinpä niin.
Naista kuvotti. Että tällä lailla. Kyllä apua volistaan ja ihan kotiovella, mutta annas olla kun on hänen vuoronsa…
Tämä vanha nainen oli kovan elämän katkeroittama. Hänen mielensä olivat pilanneet pedofiilisetä sekä sodan runtelema alkoholisti-isä. Hän oli jäänyt mielenterveyspalveluiden supistusten vuoksi viikottaisen hoidon ulkopuolelle. Lääkkeitä hänellä tosin oli, montaa lajia, mutta ne jäivät usein ottamatta tai kulkeutuivat jotenkin Ilari-kissan kuppiin. Silmätkin naisparalla olivat muljahtaneet jonnekin.
Erakkona hän eleli. Kauppa-autossa kävi kerran kuussa ja tuolloinkin liiemmin puhelematta osti vellinsä ja maitonsa. Hänestä hänellä ei ollut rahaa mihinkään muuhun. Hän syytti ja vihasi yhteiskuntaa koko sydämestään. Häntä pelättiin ja osansa oli ulkomuodollakin, että häntä kutsuttiin Pelättimeksi. Lähialueen sienestäjien ansiosta oli muodostunut urbaani legenda pieniä lapsia kaappaavasta, vanhasta noidasta. Näin saatiin lapsiinkin jotain otetta ainaisen riekkumisen tilalle.
“Noh, tulkaa sisälle sitten!”
Jotain käyttöä lapsille oli Noita keksinyt.

Se jokin oli taloudenhoito ja huolien kuuntelu. Kovasti Perttu tekikin töitä pitääkseen kaksikon lämpimässä ja ruuantapaisessa. Mannavelli kyllä tympi jo kolmantena päivänä, mutta ei auttanut valittaa. Sitä ainakin riitti. Isoina klimppeinä Noita kalautti puulusikalla velliä lautasille. Maitoa ei tarjottu eikä leipää. Enemmän Perttu huoli Annusta, joka oli uppoutunut jonkinlaisen apatian valtaan. Mitään puhumatta hän killitti yhteen paikkaan, teki kyllä asiat mitä pyydettiin. Ei muuta.
Siksi oli Pertun osa olla Noidan pitkäkaavaisissa valituksissa yhteisenä harmittelevana, osaaottavana äänenä päivät pitkät.
Erään kerran Perttu huomautti Noidalle sosiaalitoimistosta, mistä isä oli saanut rahaa ja ruokalappuja. Jospa niitä annettaisiin naisellekin.
“Kas kun et kirkkoon käske!” äsähti Noita siihen.
“Kyllä ne sieltäkin apua antavat”, tiesi poika.
“Varmaan juu niin. Joku tolkku se olla pitää kerjätessäkin. Polttavat vielä ROVIOLLA, paholaiset!””

Perttu oli tottunut erikoisiin aamuherätyksiin. Tähän hän kyllä säikähti:
“Jumalauta, nyt minä tiedän olevani rikas!”, Noita mesosi Pertulle sylki pienelle naamalle pirskahdellen.
“Kävin juuri siellä sinun sosiaalihuollossa valittelemassa köyhyyttäni, ja kuinka ollakaan. Minulle lyötiin sellaiset rätingit näppiin, että minähän tajusin olevani rikas – niin rikas etten tiennyt koko olevanikaan! Hyvä että on ruokaa syöttää tuota kissaraukkaa”, nyökkäsi noita Ilariin joka juuri veti persettään mattoon, koska madonriekaleet kutkuttivat sitä.
“Voi, voi, julmia ovat”, Perttu sirisi Noidalle osaaottavana.
“Anna vain lisää hyviä neuvoja, pieni perkele!”
Noidan kuiva patonkikäsi huiskahti Pertun takamukselle. Tämä kivahti kivusta ja Annu alkoi sijallaan tärisemään. Monet tovit vielä saivat kasvavat korvat kuunnella tuskailua ja vihanpuuskahduksia ennen kuin valtakunnan vihollinen taukosi kirouksistaan.

Päivät kuluivat jotakuinkin samalla mallilla. Annu ja Perttu pitivät Noidasta ja kodista kiltisti huolta. Laittoivat mannavelliä, lämmittivät tupaa ja siivosivat. Oli kuitenkin käymässä niin, että Noita oli päivä päivältä hiljaisempi. Hän viihtyi yhä enemmän hetekallaan lapsien toimia kuunnellen. Pertusta olemuksessa oli jotakin karmivaa.
Ja taas sai Perttu kusiherätyksen.
“Minä paistankin teidät, kun ei kerran yhteiskunta anna minulle ruokaa!”
Mitä Pertun heräävät silmät näkivätkään. Noidan vimmaiset kasvot ja leipälapion joka juuri humahti hänen päähänsä.
Seuraana näky oli kalterit. Noita oli kääntänyt pinnasängyn toisinpäin ja pinonnut sen päälle painoja, jolloin siitä muodostui sopiva vankila. Annu makasi vieressä, vielä tajun ulkopuolella. Perttu alkoi ravistaa vankilaansa ja huutaa hätäänsä. Noita hyökkäsi heti paikalle.
“Oles heilumatta siellä, pentu! Yhteiskuntaa syyttäkää, minä en teitä sinne teljennyt. Jos saisin mitä ansaitsisin, ei tätä olisi Mahdollistettu. Ymmärrättekö paskapersekakarat!”
“Joo…” Perttu inahti.
Noita hieman rauhoittui, nahusi hiuksiaan. Syyllistävällä äänellä hän märisi:
“Voi viaton on uhrinne, mutta vaihtoehtoja ei ole… kunhan vähän lihotte…”
Pertun sydäntä kylmäsi.
“…minä syön teidät…”
Siihen pyörtyi Perttu.

Jo löytyi Noidalta muutakin apetta kuin vellinlötky. Kaltereiden lomitse alkoi tunkea kinkkua, lihavavoisia patonginpaloja, paksua, valkoista maitoa että paljasta makkaraa kädenpituisina letkuina.
“Syökää, syökää, jotta lihotte!”
Vaikeaa se oli. Olla syömättä itseään varmaan kuolemaan. Alkuun lapset taistelivat kiusausta vastaan, viskoivat ruokaa ympäri huonetta. Noita tästä hermostui ja alkoi tuikkia kuumennetulla hellakoukulla kaltereiden lomitse, jolloin hätääntyneet lapset lupasivat pistellä ruokansa kiltisti poskeen.
Iltaisin Noidalla oli tapana tulla tunnustelemaan lapsien sormia. Josko niissä alkoi olla syötävää.
Neuvokkaana poikana Perttu tällöin kovetti kikkelinsä ja työnsi sen lantiollaan kaltereiden välistä Noidalle.
“Herttumalekkeri! Sinä se et liho, vaikka kuin syöttäisi. Sormi on ohkainen ja kova kuin kivi!” Perttu pinnisteli, että sai kikkelinsä pysymään kovana Noidan syyläisissä hyppysissä.
Erään illan jälkeen, kun Noita oli taas nipistellyt Pertun kikkeliä, onki hän äkkiä käsiinsä Annun käden, joka roikkui apaattisena Pertun harmiksi ulottuvilla. Rypyliäinen naama kirkastui.
“Niin on tytöllä paksua luun päällä jotta…!”
Pertun sijaan Noita alkoikin pitää Annua syömäkelpoisena ja siksi Pertun oli alettava pitää siskoa nälässä. Poika yritti kovasti pohtia ratkaisua pelastautumiseksi. Miksei isä löytänyt heitä?

Ilari-kissa vieraili usein lasten vankilassa, sillä kissanhölmäke piti rapsutteluista lajilleen ominaisena. Perttu tajusi jotain ja tarttui kissaa kaulasta. Toisella kädellä hännästä vetäen hän sai tämän kynsiltä turvalliseen siltaan. Tosin, Ilari oli turhankin passiivinen käytyään vastottain kupillaan. Sitä piti kiskoa kunnolla ääneen.
“Mikä, mikä misukallani on!?”, heräsi Noita raskaasta istunnastaan.
“Täällä se on! Jos et heti laske meitä pois, niin tämä perkeleen kissa kuolee tähän paikkaan!”
Osasihan Perttu kiroilla. Kaikki mahdolliset sanat olivat lapsoset kuulleet tuhannet kerrat. Samaan paikkaan ne tallentuivat minne muillakin.
“Laske heti se kissa vapaaksi!”, Noita rähisi.
“Otat ensin painot pois häkin päältä!”
Noita totteli ja tempoi hätäisenä painot lattialle.
Heti kun häkki raottui syöksyi Perttu vapauteen kiskoen Annun mukanaan. Noita syöksyi leperrellen Ilariin käsiksi.
Ei malttanut Perttu juosta tuvasta pihalle, vaan antoi mielensä muistella kikkeliin kajoamisia, pussiin kakkimista ja muuta nöyryytystä. Sitäkin, jonka mieli oli jo haudannut, kun pieni pää haudattiin afropuskaiseen kirpeyteen…
Hän tunsi itsensä mieheksi tarttuessaan leipälapioon. Pitkän varren vauhdittama isku osui Noidan päähän päästäen lipo samanlaisen äänen kuin oikein kuivan halon rapsahtaessa kirveen alla halki. Noita putosi rääkäisten maahan ja Perttu jatkoi mätkimistä. Sitten heräsi Annukin ja alkoi potkia huseltaa Noitaa kylkiluiden seutuville. Noita aikansa rätkähteli, mutta puhkesi nopeasti keuhkoistaan pihiseväksi avuttomuudeksi.
Lapset jatkoivat, kunnes olivat hikisiä ja kalpeanaamaisia. Noita ei enää liikkunut. Mannavellin märkähajuinen ripulivisva alkoi leijua paksuna ilmassa saaden lapset lähtemään huoneesta. Ilarin Perttu tempaisi mennessään uuniin – ei pahuuttaan vaan hyvyyttään.
Pihalla Perttu tunsi tietävänsä oikean suunnan.
Enkelin kuiskutusta kuulee lapsen mieli.

Tuvassa makasi isä. Ruokkoamattomana, nälkäisenä ja haisevana. Olgaa ei näkynyt. Sillä ainoalla kapakkareissulla, oli tämä heti löytänyt paremman. Isä oli katkera ja yksinäinen, kahta vaille päättämässä päiviään, kun kuuli häntä isä-muodossa huudettavan.
“Isääääää!”
“I-siiiiiii!”
Hetken hän luuli menneisyyden kummitusten saapuneen noutamaan häntä. Ne eivät antaisi hänelle mitään armoa, sanoi syyllisyys. Olivatko ne susisuisia vai karhupäisiä, viinan sairastamat aivot kauhistelivat. Hän meni keittiöön etsimään leipäveistä ja huomasi tuvan ikkunasta kaksi pientä lasta, omista kulkusista siunaantunutta, tepastelevan ovea kohti.
“Herraisä! Annu ja Perttu.”
Hän juoksi leipäveitsi edellä lapsiaan vastaan, kunnes huomasi sen ja heitti pois käsistään. Tämä lämmitti Pertun mieltä. Tarkkana poikana hän oli ollut jo kääntymässä. Kolmikko kapsahti toistensa kaulaan eikä tunnetta puuttunut. Lätkän maailmanmestaruus oli melkein löytänyt voittajansa.
“Ettehän te lapsirakkaat ole vihaisia isille, ettehän?” isä kaulaili kyynelehtien pieniä poikasiaan.
“Emme me ole!” huudahtivat Annu ja Perttu isoon ääneen, huojentuneina ja jotenkin syyllisyyttä potien.
Niin sai isä-Pertti kaiken kämmäilynsä vilpittömästi anteeksi.
Kysymykset tulisivat sitten myöhemmin.

Nostin lammen vettä kädelläni, kun yht’äkkiä harmaa, kostea sumu leijaili koivumetsiköstä ympärilleni, levittäen karmaisevan tunteen mieleeni.
Lopulta en nähnyt enää nenänvarttani pidemmälle, ja jokainen äännähdys pelotti minua. Pian kuitenkin näin himmeän, keltaisen valon lähestyvän minua ja lähestyessään se jakautui moneksi pieneksi kirkkaaksi valopalloksi. Pian kuulin myös kaunista laulua, niin kaunista, että lumouduin täysin ja hetkeksi tuntui siltä, kuin sukeltaisin keskellä lammen kirkasta vettä.
Kulkue lähestyi minua laulaen hentoa laulua kauniilla äänellä;

Metsän henki kulkee,
luona koivupuiden,
kissankello nuokahtaa,
kun valtiatar päähänsä kruunun,
asettaa.

Valtikka hälle annetaan,
tehty koivusta hopeisesta,
tuoksu tullut on ruususesta,
sinisestä,
metsän hengen.

Laulun loputtua heilahdin kivellä jolla istuin ja olin vähällä horjahtaa lampeen kun huomasin edessäni joukon haltiota ja kyyhkyjä kantamassa valolyhtyjä, jotka loistivat yhtä kirkkaina kuin aurinko.
Yksi haltioista kumarsi, asetti sinisen ruusun eteeni, nuuhkaisin sitä ja tuntui kuin sen tuoksu olisi huumannut minut. Siihen sekoittui syreenin, ruusun sekä tulppaanien ihanat tuoksut, unohtamatta liljoja. Mieleeni muistui koti, äiti, ja oma runokirjaseni jota olin runoillani täyttänyt.
Suljin silmäni nähdäkseni paremmin nuo ihanat muistoni, kun viimein tuo huumaava tuoksu teki tehtävänsä. Päässäni pyöri, kaikki muistoni vilisivät silmissäni kuin elokuvan pikakelauksena ja tuntui siltä kuin olisin menettänyt henkeni. En osannut pelätä, huomasin että minulla ei ollu tunteita.
Ei pelkoa, ei kipua, ei iloa, surua, rakkautta taikka onnea; en tuntenut mitään. Suljin silmäni ja vaivuin syvään transsiin.
En tiedä, kauanko olin tässä tilassa, mutta silmät avattuani näin taas oman rakkaan huoneeni.
Se taisikin olla pelkkää haaveilua, totesin kun kävelin portaita alas kylpyhuonetta kohti.
Sängylleni jäi makaamaan kylmä kalpea tyttö, joka piteli sinistä ruusua kädessään, se olin minä.

” Haltiat ovat petollisia,
kuolevaisten huumaajia,
tyttö raukkojen piinaajia.

Kaunis on haltija,
mutta niin kuin ruusu,
on haltijakin piikikäs,
vuodattaja veren.”

Näin minä kirjoitin minä, minä joka lankesin haltioiden ansaan kavalaan.

***
Luku 2.

Ympärilläni tuoksui syreenin kukat ja huomasinkin silmäni avatessa, että tuuli oli puhaltaessaan painanut ikkunan auki, ja nyt syreeni pensaan oksat kukkineen työntyivät sisään ikkunastani.
Minulla meni hetki ymmärtää, että eihän meidän pihassa syreeni pensasta kasvanut.
Nousin hiljalleen ylös ja voihkaisin, olin nukkunut huonosti ja nyt niskassani tuntui viiltävä kipu, joka vaelsi aina kaulastani alas selkään asti.
Viimein sain itseni nostettua ylös asti, ja työnnettyä pääni ulos ikkunasta. Näin kauniin lammen johon virtasi kirkasta vettä pienestä purosta, pieni koivumetsikkö humisi lammen takana tuulen ansiosta, sekä suuren suuri syreeni pensaikko joka kiermurteli ikkunani alapuolella.
Maisema ei ollut minulle ennestään tuttu, ja pian huomasinkin että myös huoneeni oli vaihtanut ulkonnäköään.
Seinät olivat tummaa puuta ja huone oli pyöreä. Pitkä köynnöskasvi ympäröi huoneen jokaisen nurkan, sänkyni oli sammaleinen.
Nousin hiljaa ylös ja astelin huoneesta ulos. Käytävää koristelivat kauniit kukat, ja suuresta kultaisessa maljakosta työntyi esiin tummansininen ruusu.
Sen lehdet kiilsivät kirkkaina auringon valossa, jota työntyi jokaisesta ikkunnasta mitä sillä hetkellä näin.
Jatkoin matkaani portaita alas pitäen kättäni kiiltävän vihreällä kädensijallla. Alhaalla minua odotti kyyhkysten valakunta. Puhtaan valkoiset kyyhkyt liitelivät ympärilläni ja lauloivat minulle laulua, jota ihmeekseni ymmärsin.

Tervetuloa oi muukalainen,
pyöreäkorvainen neitonen,
katso ulapalle kaukaiselle.

Laula kanssamme kyyhkysten laulu,
anna kunnia meille,
tutki maatamme koreaa,
nuuhkaise ruusua sinistä,
tule yhdeksi meistä.

Ne lauloivat kauniisti, yhtä kauniisti kuin keijut omissa kuvitelmissani. Mutta olivathan ne sentään kyyhkyjä. Lintuja joiden ääni kuulosti harpun soitolta, jos vain ymmärsi kauneuden päälle.
Astelin ulos kyyhkyjen saattelemana, vaelsin lammelle ja istahdin sen ääreen.

Hiljainen tuulen humina ja lehtien kahina rikkoi hiljaisuuden, josta olin hetki sitten täysin sieluin nauttinut.
Murahdin.
Olin juuri päässyt unelmissani siihen, kuinka joskus hamaisessa tulevaisuudessa kirjottaisin runokirjan, ja se julkaistaisiin kauniissa punaisissa kansissa joita koristaisivat mustat ruusut.

***

Luku 1.

Nousin seisomaan, tuntui siltä kuin en olisi pysynyt pystyssä. Tuuli kuitenkin tuki ruumistani ja auttoi minua astumaan askeleeni. Se oli hutera, hauras ja tuntui samalta, kuin olisin astunut koko elämäni ensimmäisen askeleen, kuin olisin vasta juuri äsken oppinut kävelemään.
Astelin metsäpolkua kohti kotitaloani; vaalean sinistä omakotitaloa, jonka puutarhaa koristivat ruusut, kauniin väriset tulppaanit sekä hennot liljat jotka olin itse isuttanut.
Äitini odotteli minua keittiössä. Hän asetti eteeni suuren pärekorin ja kehotti minua marssimaan takaisin metsään marjoja poimiakseni.
Minua vain ei huvittanut. Katsahdin koria ja käänsin selkäni äidille, joka jäi perääni huutelemaa siitä, kuinka ”leijun liian paljon maan yläpuolella”. Kiivetessäni yläkerran portaita ylös mieleni perältä putkahteli uutukaisia runon pätkiä ja ideoita, jotka aikoisin kirjoittaa heti huoneeseeni päästyäni ylös.
Vimein istahdin kirjoituspöytäni ääreen ja aloitin raapustamaan runoani..

Tuulen humina lehdissä,
häiritsee
kaipuuta hiljaisuuteni,
niin hiljaa.

Taivasten valtakuntaan,
kun siipeni joskus lasken,
askeleeni hiljaa,
vaipuu syvyyteen

En ollut mikään paras runoilija, minä totesin kun siiirsin runokirjani pöytälaatikkoon ja siirryin sängylleni makaamaan.
Painoin silmäni kiinni ja vaivuin syvään uneen, jatkoin haaveiluani auringon valon tuviessa ikkunastani sisään.

Päiväsi olivat silloin luetut, kun kuiskasit ruusunpunaisilla huulillasi ilmaan luovuttavat sanat, katsoit arpisia käsiäsi yhä uudestaan, etkä uskonut olevasi olemassa. Sisälläsi asui musta katkeruus, se silppusi sinut joka ikinen aamu ja vaikka pakon edessä tekee mitä vain, selvitäkseen loppumattomasta tuskasta - Sattui silti, sattui niin helvetisti katsoa peiliin. Kävelit samoja katuja vuodesta toiseen, utuiset kristallinkirkkaat kyyneleet silmissäsi - Seisoit kauniina tien varrella, odotit jotain sellaista mitä ei ollut olemassa. Ehkä joku poikkeaisi katsomaan ja näkisi muutakin kuin hoikat sääret, sukkanauhat ja raskausarpiset rinnat kiristetyssä korsetissa, omaksi iloksi käytettävän naisen, ehkä joku näkisi totuuden kasvoiltasi. Ehkä joku ei olisikaan sellainen, joka lausuu rivoja sanoja korviisi, raiskaa itsetunnon ja ihmisyyden yhä uudestaan - Tehdäkseen sinusta itseäsi häpeävän pikku prinsessan.

Ehkä joku huutavaa vaimoaan pakeneva mies ymmärtäisi, että sinuun sattuu maata hänen sängyssään, sinuun sattuu olla hänelle pelkkä käytettävä, hukkaan heitettävä mitätön tavara - Sinuun sattuu antaa hänen katsoa kituvia kasvojasi, tuskasta huutavia huuliasi jotka sopertavat itkuisesti, ” antaisitko rahani… “.
- Mutta kukaan ei edes yrittänyt nähdä katuruusun sisimpään, sinne mistä kauneus löytyisi - Tuntemattomien halveksuvat silmät halusivat nähdä sinut mitättömänä, hinnoiteltuna naisena - Masokistina, sadistina, huorana, rakkaudesta raiskattavana, turhuuteen kasvatettuna kauniina painajaisena - Omana rumana kuvajaisenaan.

Ja maailma nauroi sinulle ivallisesti; Etkö sinä, tyttörukka, selvinnytkään omillasi, odotitko prinssiä joka kiipeäisi hiuksiasi pitkin muurisi yli? Olematonta ihmistä, joka rakastelisi vartaloasi rakkaudella - Parantaisi arvet, suutelisi kivun pois - Uskottelisi tuskan olevan vain hetkellistä, vaikka tiesit, ettei niin tulisi koskaan olemaan? Sitäkö sinä halusit - Ettei kukaan enää hakkaisi halvan naisen tatuointia otsaasi, satuttaisi satutettua?

Valhe on niin kauan kaunista, kunnes totuus on julma ja sivaltaa sinulta viimeisenkin toivon.

Minä olin se tuhka, joka oli jo aikojen alussa syntynyt sinun tulestasi. Savuavat, moneen kertaan karrelle palaneet rauniot minusta jäivät joka kosketuksella ja joka ainoa henkäys huuliltasi uhkasi minut uudelleen sytyttää tuleen. Sinä tiesit sen, etkä antanut huutavaan tuskaani helpotusta.
Sinä tiesit sen. Olit samassa pyörteessä, sanojen pyörremyrskyssä, jossa hyväileviä henkäyksiä lähietäisyydeltä lausuttiin. Tiesit niiden olevan siinä, mutta kuuroksi ja silmistä sokeaksi aikamme sinut muutti, kun ei käynyt enää käsi omaani koskettamaan, eikä huulet täyttäviä sanoja kuiskaamaan.
Se tunne silloin oli musertava. Täydellisen kaunis, mutta musertava, kerroin ja sain sinut värähtämään – ehkä yllätyksestä, jotka sanani sisälleen kätkivät. Kosketit uudelleen kylmettyneitä raajojani, lähes jo kuolon kylmyyden syövyttämiä, kun tiukasti, lähes äänettömästi käskit. Puhu, älä silti sano mitään.
Tiesit käskysi järjettömyyden. Äänettömin sanoin on äärettömiä mahdollisuuksia totuuteen, jota halusit epätoivoisesti itse hallita. Totuus ei osannut sinua muovata ihmiseksi. Olit lumetta, poloisen poikasen mieli täynnä hehkuvia valoja, joihin kätkeytyy mystisen mielesi taika, se korskean kaunis ulkokuoresi.
Kylmennyt ihoni tiesi hehkua koskettamatta, koska sinä niin halusit. Silmäni tiesivät sinua pimeydestä etsiä, kun tottunut oli jo luomaansa kuvaan kaunïista kasvoistasi. Huuliltani ei kuulunut henkäystäkään, ei karannut ilmaa ympäröivään tyhjyyteen.
Henkiin et enää minua herättänyt - et siltikään, vaikka ivan täyttämin kasvoin vieressä seisoitkin.
Siitä olen katkera.

En ollut aina tällainen, joskus näin muutakin, melkein liikaa ollakseni onnellinen sellaisena kuin olin.
Olen nukkunut puolet elämästäni, ja nyt kun viimein heräsin huomaan olevani muiden mielestä sokea, vaikka itse näen juuri sen, mitä haluankin.
Kuinka kuvailisin sen nyt toisen avustamana, miltä minusta tuntuu, kun elän näitä hetkiä, jotka ovat muiden ulottumattomissa.
Näen sen, minkä vain minä voin nähdä, kuvittelen olevani yksi sen kuvan olennoista, jotka niin onnellisina elävät.

Koitan kuitenkin, mutta jotta voitte ymmärtää minua, ja sitä mitä näen, nähdä sen totuuden, että olen onnellinen.
Historiastani en tunne puoliakaan, en sitä tyhjää osaa, jolloin kaikki mitä tein oli leijailua unien ja kuvitelmien maailmassa.
Se osa, minkä kerron, on vain utuinen muisto siitä, mitä silloin näin ja elin. Syntymäni riisti äitini hengen, ja kuolema kuusi vuotta sen jälkeen isäni hengen äitini perään.
Isäni ei kestänyt nähdä minua, ei katsoa silmiini syyttävällä katseellaan. Sen sijaan hän katsoi ensin työpapereihin ja myöhemmin pullon pohjalle, minne hän jäikin.

Mitä minulle jäi, oli sisareni, vain 9-vuotias huolenpitäjäni. Sukuni katsoi vierestä kuinka sisareni raatoi vuokseni.
Raha tuli valtiolta, kaupungilta, mistä lienee, olin pieni, mutta ymmärsin että sitä ei ollut paljon.
Selvisimme silti vähällä ruualla, mutta kumpikaan meistä ei kerinnyt tuntea, millaista on olla lapsi, nuori tai vanhempien rakastama.
Sisareni muuttui vuosien myötä minulle kaikiksi niiksi mitä minulla ei ollut, äidiksi, tädeiksi, serkuiksi ja muiksi sisaruksiksi.
Siinä ympäristössä minä kasvoin, vaikka sisareni ei voinut olla minulle sitä kaikkea, mitä kaipasin, olin onnellinen.

Vartuttuani olin jo nähnyt enemmän kuin mitä moni aikuinen haluaisi, sillä elontie ei ollut kohdellut minua silkkihansikkain.
Silti kuljin enkä katkeroitunut siskoni tavoin. Näin hänen hymynsä harvemmin ja harvemmin nykyisin, ja sitä pohdin kun kuljin pienen huoneistomme läheiselle kaupalle.
Kuulin nuoren mansikanmyyjän lempeät myyntipuheet jo kauas tielle, olin hämmentynyt sen sointuvuudesta ja mietin miksi mansikat olivat yhä paikoillaan.
Lähestyessäni huudot vaimenivat ja tyttö hiljeni. Ei minun vuokseni, vaan kuten huomasin, pikkulintujen.
Jäin paikoilleni, seisahduin katsomaan huomaamattani itsekkään niin tekeväni. Tyttö ei ollut mikään malli, sen ymmärsin, mutta yhtä kaikki henkeni salpautui.

Katsoin ihaillen ja hiljaa kuinka tyttö avasi herneenpalon ja otti esiin sen pyöreät hedelmät.
Kojun vieressä parveili jo kuusi pientä lintua. Jokapäiväisiä livertelijöitä, jota ihmiset katselivat jo hiukan paheksuen alueella.
Silti mansikanmyyjä katsoi niitä rakastavasti, silmät täynnä lempeyttä ja seesteinen hymy huulillaan.
Herneiden tippuessa maahan linnut tulivat paikalle yllättävän rauhallisesti, aivan kuin raukeus olisi tarttunut niihinkin.
Tyttö nojasi kojuun unelmoiden, katsoen lintuja niin lempeästi, että mielessäni toivoin olevani yksi niistä.
Mielessäni aika pysähtyi, ja auton osuessa minuun näin vain mansikanmyyjä tytön hennon olemuksen ja pikkulinnut sen suojeluksessa.

Muistan pienen kivun ja huutoja siitä törmäyksestä, kunnes huomasin ilokseni vain lipuvan kuvitelmaani silmieni edessä näkyneeseen unelmaan.
Uppouduin sen tuntemattoman enkelin niin syvän lempeisiin, harmaisiin silmiin, katsellen hänen hymyään ja oloni oli turvallisempi kuin koskaan aiemmin.
En halunnut lähteä enää ikinä, olin sen enkelin turvaama, sivelin siivilläni sitä kuvitelmaa.

Kuulin myöhemmin vain hymyilleeni tilastani huolimatta, samoin tein kuulemma myös kun olin vaipuneena koomaan.
Auto oli vaurioittanut kalloni vasenta aivolohkoa ja pysyin mansikkatyttöni kanssa unelmassani monen monta vuotta.
Uneni läpi suodattui välillä siskoni epätoivoiset nyyhkäykset, mutta kuvitelmani oli vahva, ja enkelini silmät niin syvän
harmaat. En halunnut kadottaa sitä hymyä koskaan, halusin vain olla yksi pikkulintu, muiden joukossa.

Kun heräsin, heräsin pimeyteen, en nähnyt ympäröivää maailmaa, muut sanoivat sitä sokeudeksi, minä taivaan lahjaksi.
Silmilleni oli piirtynyt se unelma, jonka siinä halusinkin olevan, hymyilin.
Tunsin jo jokaisen yksityiskohdan, olin koskettanut siivilläni jokaista väriä, jonka siitä hetkestä löysin.

Surinko sokeuttani? Ei, en voi sanoa niin tehneeni, vaikka surinkin siskoni puolesta aina kun unelmani päästi minut todellisuuteen.
Kaipasin siskoni hymyä, jota en usein nähnyt, enkä myöhemmin enää koskaan. Kuulin kuitenkin kyyneleet, kun tilani todettiin pysyväksi.
Tunsin syyllisyyden ja surun pistot sisäisestä maailmastani, sillä siskolleni oli olemassa, vain tämä yksi todellisuus ja sekin surullisen katkera.

Muutamia vuosia sen jälkeen, sairaalan jäädessä menneisyyteen, niin luulin, olin taas sisareni huolehdittavana.
Vihasin avuttomuuttani, mutta pakenin joka kerta sen yllättäessä niihin harmaisiin silmiin, sen tyynnyttävän hymyn suojelukseen, linnuksi valon alle.
Hymyilin kuin heikkopäinen vaikka kompuroin ympäri asuntoa, sisareni suureksi vaivaksi.

Ei kulunut montaakaan vuotta, kun tilani taas heikkeni, olin vanhentunut ja toinen maailma kulutti voimiani unenpuutteen voimalla.
Sairaalan viimeisellä vuoteella maatessani tunsin sen syvän syyllisyyden piston voimakkaimpana. En voinut enää paeta, sillä sisareni itki vieressäni onnettomana.
Nostin turtaa kättäni, pyyhin kyyneleet ja rikoin vuosien hiljaisuuden sanoen haluavani vielä nähdä sen harvinaisen hymyn.

En voinut nähdä sitä, mutta käteni tunsi kuinka sisareni pakotti hymyn huulilleen kyynelten valuessa vuolaana virtana.
Hymyilin viimeisillä voimillani ja päästin itseni vajoamaan siihen toiseen maailmaan. Onnen valtakuntaan, mansikkatyttöni luo, pikkulinnuksi unelmani suojeluun.

(Tämä nyt ei varsinaisesti kuulu mihinkään kategoriaan, mutta vieressäni hyppivät pygmit käskivät kirjoittaa tämän.)

Heräsin aamulla koska kynteni käskivät, joten revin ne irti ja jatkoin nukkumista.
Tältäkö tuntuu olla mielipuoli? Ei. En tiedosta olevani hullu koska en tiedä mitä on olla normaali.
Olen ollut hullu aina. Lapsena sytytin pikkusiskoni hiukset palamaan koska pidin palaneiden hiusten hajusta.
Teininä kiihotuin tavasta jolla muovi sulaa.
Nykyään se ei sytytä minua mitenkään. Jos haluan kiihottua, menen Kontulan ostarille ja pyydän yksisarvista oksentamaan päälleni. Joku voi sanoa, että se on sairasta, mutta minulle se on täysin normaalia.

Joskus jos haluan olla poliisi tai helikopteri, laitan päälleni lateksisen dildopuvun ja pyörin ympyrää.
Tähän asti naapurini ovat olleet ymmärtäväisiä.

Ehkä hekin tietävät minkälaista on olla mielipuoli? Jospa hekin ovat mielipuolia? Entä jos kaikki ovat mielipuolia, mutta eri tavalla?
Joidenkin punertavien ajatusten jälkeen saatan nähdä kuinka todellisuuteen repeytyy reikä josta näen läpi, todellisuuden toiselle puolelle. Kumpi niistä on totta?

Yhtenä iltana halusin pitää joukkokylpemisen, mutta ilmeisesti mäyrät eivät tykkää kylpeä. Ainakaan ihmisten kanssa. Niin minä luulen.

Tykkään käydä nykytaiteen näyttelyissä. En ymmärrä miksi joitain asioita kutsutaan abstrakteiksi, minulle ne ovat täysin selkeitä ja näen niissä kauneutta.

Yritin saada töitäni myytyä kiasmaan, mutta ne sanoivat, että työni ei ole tarpeeksi nykyaikaista.
Vuohi ja kolme lasta piikkipallon sisällä. Mikä siinä ei ole muka nykyaikaista?

Kas, seinäni käskee minua syömään apilan.

Laitoin putiikin kiinni, mutta unohdin patiinit sisälle. Hymyilin. Nauroin ääneen viimein. Minulla on tylsä elämä ja halvat huvitukset. Jos olisin sirkus, mahtuisin tulitikkuaskiin. Jos olisin tulitikkuaski, en mahtuisi yhteenkään punttiin. Minulla on valtava ego. Itsetuntoni on kivi, jota yritän jatkuvasti niellä. Menestyksettä tosin. Istun silloin tällöin tuolla kivellä iltaisin. Pääni polvissa, oksentaen sappea. Annan kaiken ylen, mistä minun tulisi kertyä ihmisenä. Minulla on psykologis-sosiaalinen bulimia. Rakastan kaikkia kohtaamiani ihmisiä niin paljon, että ahmin heidät loppuun ja kulutan hiirenkorville lopulta päätyen vihaamaan jokaikistä heistä. En sopeudu, enkä tyydy tavanomaiseen. Kerron kovaan ääneen eläväni jokaisen päivän, kuin se olisi viimeiseni. Hahaa! Viimeinen myyntipäiväni meni jo, enkä tehnyt edes voittoa. Osakesalkkuni oli pulleimmillaan, rikkaimmillaan jo kymmenkunta vuotta sitten. Silloin, kun olisi täytynyt tehdä jotain. Päätöksiä. Tai piste päätöksille. Nyt kykenen hädintuskin enää ajatuskatkoviivoihin. Tai katkon kynäni terän yrittäessäni raapustaa niitä pakenevaan selkääni paperiarkissa, kun sataa jo kuin samovaarista kaataen neljättäkymmenettäseitsemättä päivää. Enkä minä ole huolissani muusta, kuin siitä, ettei kahvi lopu kesken. Ja että muistaisin välillä juoda kivennäisvesiä, etten virtsaisi itseäni hengiltä diureettien vaikutusvallassa. Kostealla aavikolla, jossa näen harvoja harhojani vischyvesipullojen etiketeistä ja tapainturmeluksesta, löysä savuke suussani, kiveni päällä. Kuin aaveratsastaja, joka ei koskaan etene mihinkään. Stagnaatiomaailmassa olisin telluksen paras raviohjastaja. Etenen huomaamattani. Koko ajan. Ympyrää tosin, harmikseni.

There’s this library in my mind. It used to be aaaall messed up for a real long time, because of a little wind that came to see some books in it. Well, since the wind finally left a while ago, I thought I could tidy up the library of my mind a little bit.

And just after I got it all tidy and clean, and thought that the wind would never be messing things up again, it came back. And messed up everything.

Isn’t it a bit strange that I cannot be mad with the little wind? I’m only mad with the destiny that brought the wind to me, but the wind itself is refreshing and I love it. I just hope it would stay a bit longer this time, maybe forever. If not, I hope I could leave this dusty library which I’ve loved for so long, and follow the wind to the unknown.

(HTT, sanelinraportti) “… olen jättänyt alukseni erään drive in-hampurilaisravintolan takaiseen metsikköön. Saanen ensikontaktini telluurisiin humanoideihin aivan pian - on vain muuntauduttava. Hetkinen… no nyt, urospuoliset viehättyvät varmaankin tästä…

Kehoni on nyt naispuolisen telluurisen olennon keho, nuori ja solakka, noin kahdenkymmenen auringonkierron ikäinen… (krahinaa, kahinaa) …pensastot ja oksat raapivat paljasta ihoani ja ovat repiä ohuet sukkani, pitänee varoa näitä pahuksen pitkiä sääriä tässä paljastavassa hamosessa! No nyt saavuin jonkinlaiselle luontopolulle, jossa jotkut planeetan asukit juoksentelevat ympäriinsä kehittääkseen hapenottokykyään…

Tuolta hölkkääkin verryttelyasuinen vanhempi urospuoli, jolla on päärynänmuotoinen keho… Käännyn hitaasti ympäri korkeakorkoisissa jalkineissani ja kumarrun poimimaan marjan niin, että pikkupöksyni vilahtavat niukan mekkoni alta - se kiinnittänee täkäläisten huomion… Nostan nyt paljaan käsivarteni ja vilkutan olennolle, jes, nyt kiinnitin sen huomion - se tulee lähelle…

HEI, nyt olento alkoi kouria nisiäni… outo ja raju reaktio - se tahtoo ilmeisestikin tutkia tähän pukuun ahdetut pyöreät rintani ja hamuilla hameeni alle - lienen antanut yliviritteisen lisääntymissignaalin… auts… irti!

- Kuules, tämä ei vetele - olentohan koettaa ilmeisesti täysin irrationaalisesti hedelmöittää hahmoni… täytyy käyttää aivosähköistä lamautinta… (naks)!

))) - BUFFFF!!! - (((

No voi sun tuhannen tuhatta pulsaria - eliö hajosi vahingossa atomeiksi, ne ovatkin hauraampia kuin kuvittelin! Olisi pitänyt säätää tämä miljardisosan pienemmälle teholle… “.

(OTE LOPPURAPORTISTA): “… lisäksi lajin lisääntymistavat huomioon ottaen populaation kaoottiset olosuhteet ovat johdonmukaiset. Jätän tämän patologisen yhteisön, palaan alukselleni ja jatkan Linnunradan sosiaalista kartoitusta muissa kohteissa.

Päiviä joitakin sitten kirjaston tiskillä virkailijalle kirjasiani palauttaessani havaitsin pöydän ääressä takavasemmalla kummajaisen: Ihka sardiini, noin kaksimetrinen, istumassa PC:n äärellä, tomaatilla maustettu. Ja kiihkeästi näppäimiä näpsyttelemässä tuo kalanen siinä työskentelihe, lyhyen lyhykäisillä eväsillään kirjasimelta toiselle tapaillen ja pyörykäisiä silmiään kuin lautasia puolelta toiselle keskittyneesti kallistellen! Niin tuo tölkistä ponnahtanut merenlapsi siinä viestiä innolla loihe, että tomaattikastike aivan näytölle roiskui.

Sähköiset postini itsekin olin aikonut tarkistella siinä samalla asialla, mutta varattuja kun olivat sillä kertaa konehet kaikki, jäin mielenkiinnolla suuren tomaattisardiinin puuhia katsastamaan.

- Älkää katselko, olkaa niin hyvä! ärähti kookas kalaseni huomatessaan vieraan tirkistelijän siinä heiluvia eväsiänsä tarkastelevan. Minä rykäisin ja hienotunteisesti vetäydyin taaemmaksi odottelemaan. Pian sardiini tuolista ylös ponnahtikin pyrstöään heilauttaen ja tuota pikaa ovesta ulos kaupungin viilentyvään syysiltahan mennä lätisteli.

Aikeeni sähköpostini lukemiseen hylkäsin oitis, sillä uteliaisuuttani tietenkin riensin tuon ylen merkillisen asiakkaan perään, pyrstöstä lattiaan jäänyttä tomaattikastikevanaa seuraillen. Sitä paitsi semmoisen tuoksun oli tuo vaeltava säilyke jälkeensä tuolille ja pöydälle jättänyt, ettei paikka liiemmin seuraavaa asiakasta houkuttanut.

- Viitsisittekö pyyhkiä koneen numero 4 paikan, huomautin vielä virkailijalle ovesta sardiinin perähän poistuessani.

Mutta tölkitetty mereneläväni vaappui jo evät leyhyen kaukana Porthaninkadulla kohden Säästöpankinrantaa, ja jo ennen sinne saapumistani kuulin suuren loiskauksen ja havaitsin vedessä enää laajenevat renkaat ja öljyisen läikän. Siinä kaikki, mitä tuosta syysillan ainutlaatuisesta tölkki-ilmestyksestä enää oli jäljellä.

Palasin apeana kirjastoon ja hiljaa mietiskellen hyllyjen aartehistoja tutkiessani havaitsin minä nyt oudolle tapaukselle selkeän selityksen: Kas, eteen päin hetkeksi siinä pyyhälsi aika tapahtumahorisontissa, jonkin sähkömagneettisen kentän häiriön sattumuksen oikusta - kenties uuden raitiolinjan rakennustöistä johtuen.

Tilaisuutta hyväkseen käyttäen, evoluution yläpään hetkiseksi tavoitettuaan - joskin muodoltaan jälkijättöisen vajaana - tuo verraton sardiini jätti viestin, joka putkahti kaikkiin maailmanlaajuisen verkoston sähköisiin osoitteisiin. Sen havaitsin kun oman koneeni kotosalla avasin. Se kuului:

“Kaltaisiksenne siis meidät halusitte luoda: Kuta enemmän parveilette, sitä tiiviimmin peltikoteloihinne ahtaudutte.”

*******

- Olen lapsuudestani saakka arvostanut heitä - etenkin tomaattikastikkeessa.

Sadir Elazran aurinkokunnassa sijainneen planeetan, Qezeq-2b:n, tuhon syyksi on vahvistunut 117:n keksijäsukupolven kehittelemän langattoman sähkönsiirtolähettimen räjähdys. Räjähdys tapahtui energianlatausvaiheen jälkeen, kun sähköä alettiin siirtää miljardin terawatin massiivisesta lähettimestä kolmen ja puolen metrin päässä sijaitsevaan 2 watin halogeenipolttimoon.

Qezeq-2b:lle rakennettu lähetinvoimalakompleksi vaati valtaisan 40 000 neliökilometrin pinta-alan ja sen lakikorkeus oli 125 metriä. Lähettimen energiantarve ja päästöt olivat ehtineet jo köyhdyttää planeetan väestöä niin, että ruuantuotanto ja puhtaat vesivarat olivat loppumaisillaan. Lähettimen viimeinen käynnistysvaihe vei 18 vuotta ja saavutettuaan optimitehonsa (1000 000 000 TW) langattoman sähkön siirtolähetin oli vaatinut jo yli neljänsadan tuhannen innovaattorin hengen ja pimentänyt päästöillään puolet Qezeq-2b:n taivaasta.

Viime kuussa lähettimen eteläisen päädyn kyljessä sijaitsevasta kahden cm:n läpimittaisesta lähetinlinssistä saatiin kuin saatiinkin lopulta välitettyä lyhyt hypertaajuinen siirtosäde. Miljardin terawatin huipputeholla sädettä kyettiin johtamaan langattomasti juuri ja juuri kolmen ja puolen metrin päähän sijoitettuun tulitikkulaatikon kokoiseen vastaanottimeen. Tuhannet planeetan johtohenkilöt olivat juhlatilaisuudessa paikalla seuraamassa, kuinka vastaanottimeen kytketty 2:n watin tehoinen halogeenipolttimo ehti hehkua himmeästi noin puolen minuutin ajan, ennen kuin lähetinkompleksi räjähti ja tuhosi planeetan.

Orionin Hekan aurinkokunnan tietotoimiston (HTT) mukaan Andromedan Qezeq-2b:llä asustaneen innovaattorirodun tiedetään muistuttaneen suuresti Linnunradan laitamilla sijaitsevan Telluksen ihmisrotua, joka tiettävästi on kehitellyt vastaavanlaisia destruktiivisia laitteita ja vahingoittanut jo vakavasti omaa planeettaansa.

(HTT)

Seksuaaliset ristiriidat johtavat seksuaaliseen vapauteen.

Tämän lyhyen tarinan alussa haluan huomauttaa että kärsin vakavista mielenterveydellisistä ongelmista, enkä usko täten olevani kykenevä lopettamaan kirjoittamista ennen kuin se minulta fyysisesti tai kenties jopa henkisesti estetään. Mutten ole peloissani, älkää huoliko.

Ruokailin pöydässä, kaksi tuumaa tupakkiaskeja lautasen vierellä.
Joku iski omaansa kipinän. Savu leijaili lasieni alle ja alkoi kirvellä silmiä.
Vitutti. Jospa tulisi joku ja ampuisi kaikki nämä limaiset työläiset. Hymyilytti ajatus.
Raavin vasenta kättäni, sitä kutitti hiukan. Jokin uusi ihottuma kai.
En aivan tiennyt mitä tein täällä, tällä hetkellä, mutta johonkin se on aikansa käytettävä.
Viiimeisimmän viisauden koin sanomalehden “päivän sana”-osiosta aamulla.

Kasvot tuijottavat minua peilistä. Hikipisara putoaa siihen. Perhana, täällä on liian kuuma.
Koetan keskittyä pahoinvointiini, mutta huomaan vain omat tärisevät kasvoni ateriani ilmeisen pohjattoman kuilun päällä olevalta vihreältä pinnalta.

Usvaa alkoi leijailla jalkojeni juurella. Kaikki demonit olivat kerääntyneet helvetissä alleni.
Ne tiesivät että minun kohdallani on todellisuudessa heikko kohta, ja hermostuessani tämä silkinohut mahdollisuus kävisi kutkuttavan hennoksi ja herkästi läpäistäväksi.
Mutta ei ne perkeleet koskaan pääse läpi, vaikka sitä joskus toivonkin. Ehkä niiden onkin tarkoitus olla vain pelotteita. Symboleja jotka kuolevat tullessaan todellisiksi. Pelokkaita

Pelko on tehokasta, syövyttävää happoa tavallisen robotti-ihmisen ohjelmointikoneistoon. Se on tehokasta bensiiniä joilla koneisto säilyy toiminnassa. Se on sairautta ja pillereitä purkeissa, uutisia sanomalehtien etusivuilla ja presidenttien hikoilevien otsien takana. Se on katoava merkitys.
Se on kuva nälänhädästä ja jeesuksesta ristillä. Pelko on huora. Myy itseään kaikille joilla on varaa antaa. Me kaikki olemme nussineet nykypäivänä pelon kanssa, jollain tavalla. Sen vagina on koko ajan kosteana. Huokasin syvään. Seksuaalisuus ja seksuaaliset ristiriidat johtavat turhautumiseen. Nämä reitit ovat sidottuja toisiinsa kuin seksihullun viisikymppisen naisen jalat. Ja pelko on sidottu seksiin ja seksi on sidottu nautintoon ja nautinto on sidottu vihaan ja sinä olet sidottu jo näihin sanoihin. Tervetuloa, oppaasi on seonnut ja vadit täynnä ruoka-annoksia.

Rukoilin hetken aikaa niiden pohjattomienkin ruoka-annosten jumalia ja nousin sitten ylös. Pari tyyppiä katsoi, minä katsoin mulkaisten takaisin. Kaivoin ryvettyneen takin taskusta tulitikku-askin ja kaappasin savukkeet mukaani. Marlboroa, ei perkele. Kaikkea ne keksivätkin nykyään. Tässäkin askissa on varoitus: tupakointi voi vaarantaa mielenterveytesi.

Olin ulkona ja satoi. Kiedoin takkini hieman tiukemmin kiinni. Jokunen lentokone putosi horisontissa pimeään kuiluun. Miten täällä on selvinnyt aiemmin? 100 vuotta sitten ihmiset vielä nussivat toisiaan teletappien tahtiin, nyt Cthulhu syö heitä saman irvokkaan lähetyksen äärellä. Ainoastaan tapahtumat muuttuvat, mutta taustat säilyvät samanlaisina. Harmageddonia ei kuitenkaan saavu. Nääntymyksestä ja masennuksen satakertaisesta lisääntymisestä huolimatta, huolimatta superkorporaatioista, unihuumeista, siansorkkaproteeseista, pakollisista siru-implanteista, huumevirvoitusjuomista, uudestisyntyneestä Liberacesta ja Hitlerin muistopäivästä… Olemme yhä elossa.

Joskus toivoisin piteleväni sitä asetta käsissäni joka on maapallon ohimolla.
Edes lopettaakseni ajattelemasta. Turhauttavaa.

Matkalla kotiin. Lapset leikkivät vihreällä nurmella, talonmies martikainen nojailee haravaan.
Juoppo-Kustaa makaa talon nurkan takana, vartalonsa alle muodostunut keltainen urea-lammikko.
Nämä näyt ovat todellisia, todentuntuisia.
Kompuroin hieman portaissa kun kiipeän neljänteen kerrokseen. Avaan huoneen oven avainnyytistä satunnaisesti kaivetulla avaimella ja astahdan sisälle.

Rakki juoksee vastaan. Sen harmaa turkki tuoksuu tupakilta ja karvoilta. Näin ainakin kuvittelen, on vaikea silti sanoa että onko kyseessä minun oman ikäni vai sen vanhuuden tuomat aistiharhat. Silitän sen päätä ja katson lohduttavasti silmiin. Se tietää siitä että huomenna on lopulta jotain suuhunpantavaa ja lakkaa uikuttamasta.

Menen olohuoneeseen. Siellä on televisio päällä kuin aamullakin, ja näkyy edelleen sama musiikkivideo MTV:ltä. Naislaulajan nännit nöpöttävät nätisti, ja suihinottokin näyttää sujuvan mallikkaasti.Kaivan pöydältä pari nisunpalasta ja alan mutustaa niitä. Onneksi Rakki ei löytänyt näitä, sen hajuaisti taitaa olla tosiaankin häviämässä. Se tulee jalkoihini makaamaan, nuuhkuttaen nöyrästi.
Tietää hävinneensä.

Puhelin soi. Kaivoin kännykän taskustani ja pistin sen korvaani.

- Martti perkele!
- joo.
- mitä tiijät, äijä!? oot saanu pilluva kun kuulostat niin iloselta
- heko heko, ittelläs taijja sen paremmin mennä.
- no eihän tuo, mutta pitäähän sitä aina jotain tehä.
- joo.
- mitä, etkö sinä lähtisi tuonne ryyppäämää, puistoon sitte?
- tiijät kyllä että en juo
- no mutta pitäähän sitä kokeilla, kun ei tuo taeteenteko nyt oekein ota allesa
- joo, ketarat ojossahan sitä pitäs olla sen kanssa
- nii, hehhehhe
- mulla on tuolla ruoka tulossa, soita joskus myöhemmin
- joo, niin tietenki

irrotin kännykän korvastani ja pistin sen taskuuni. pitäisi joskus opetella puhumaan isän kanssa paremmin puhelimessa. vaikka ikäähän hänelläkin jo. joskus pelottaa että milloin hän päätyy mullan alle.usein yöllä mielessäni käyn läpi niitä hetkiä kun hän kuoli ensimmäisen kerran. sen jälkeen hän ei ole oikein ollut itsensä. kitaransoittokin menee vähän miten sattuu, ja yhtyeessä on kuulemma kova kriisi alkoholinkäytön takia. ei opi vanha koira uusia temppuja, ei edes yhdellä kuolemalla.

salatuimpiin kammioihin matkaamme
sen sisimmästä kammiosta löydämme
rakkauden
me olemme sen heijastus
oksennuksenkeltainen rumankaunis
vaihtoehtona oli olla lähtemättä

käytin hetken kirjoittaen edellistä runoa vihkoseen. aurinko laski.
tunsin inhonsekaista väreilyä sisimmässäni ja epätoivoa. se oli keskeneräinen ja epäröivä teksti.
oli aika nukahtaa.en kyennyt tällä kertaa silittämään Rakkia. Sen turkki kuhisi pelottavasti ja silmissään kiilui hulluus, tai ehkä vain oma heijastukseni. asetin rakkaimmat kirjaset vierelleni ja sujahdin peiton alle.

uneksun.

off to sense time in the summertime.
every escape rots to become a similar entrance.
no place is ever as comfortable as home away from home
no one comes around here anymore, except the ones that never return.
bicycles that are driven by tricycles.

mastodontteja rykelminä kivimuodostelmien vieressä. Matkalla äärettömään.

olen mitätön vierivä kivi avaruuden ytimessä.
kimpoilen tähdistä kuin pikkukivien pinnalta.
sukellan arvaamattomiin syvyyksiin löytääkseni tien itseni sisälle.
minussa on tuhansia pieniä astronautteja jotka eivät tiedä minun tietoisuudestani mitään.
säkenöin räikeinä, ylväinä muodostelmina jotka ajatus muodostaa, toisiaan kohti kurkottavia galakseja, jotka tarvitsevat mustien aukkojen vetovoimaa löytääkseen toisensa.
sisällän kaikki jumalat. marsin ja venuksen tasapaino on minun unessani todellisuutta.

Lauantai.

Olin yksin. Tai ainakin koin hyvin vahvasti niin. Oli mulla perhe, tottakai. Mutta silti tunsin että kukaan ei ymmärrä, kukaan ei välitä. Kukaan ei rakasta. Oli joskus ollut aika, jolloin olin uskonut toisin. Siitä tuntui olevan kauan, vuosia. Todellisuudessa aikaa ei ollut kulunut kovinkaan kauaa. Ehkä joitakin viikkoja. En jaksanut muistaa, enkä laskea.

Kävelin hitaasti eteenpäin. Kotitalon valot näkyi jo. Talo, jossa oli ihmisiä. Perhe. Seisahduin hetkeksi portille. Katsoin tietä, jota pitkin olin hetki sitten kävellyt. Kapeahko, puista pudonneiden lehtien peittämä tie. Oliko tuo talo, jonka edessä seisoin nyt, todellakin koti? En käsittänyt miksi tunsin niin kuin tunsin. Koin olevani täysin eksyksissä, entisen itseni varjo. Olin vain olemassa, en juuri muuta. En ymmärtänyt, en halunnyt ymmärtää että petollinen rakkaus voi todella saada niin pahaa jälkeä aikaan. Rikkoa nuoren sydämen. Avasin portin ja nousin raskaasti portaat ylös, avasin ulko-oven. Siskonihan se heti tuli vastaan eteiseen. Olisi tehnyt mieli huutaa, että menkää kaikki pois, kauas pois, antakaa mun olla. Sitä en kuitenkaan tehnyt vaan vaikenin. Sisko ehdotti että voisi keittää vielä teetä. Se sopi, ulkona oli ollut kylmä. Vasta teemukia pidellessäni tajusin miten paljon olinkaan palellut. Sisko kysyi missä olin ollut.

“tuolla noin, siellä täällä kävelemässä” vastasin. Siskolle se riiti, tiesi että ei saisi musta enää enempää irti.
Teen juotuani menin huoneeseeni. Sekin tuntui vieraalta, turvattomalta. Yritin lukea jotain rakkausromaania, mutta se tuntui niin imelältä että heitin sen parin sivun jälkeen takaisin pöydälle.

Pyörin huoneessani rauhattomana. Lopulta asetuin sängylleni, tuijottamaan jonnekin kaukaisuuteen.

En halunnut ajatella mitään, en muistella, en tuntea. Halusin vain unohtaa.

Lopulta olin kai nukahtanut, havahduin siihen että oven takana kolisteltiin. Arvasin, että äiti ja isä olivat lähdössä töihin. Kello ei siis voinut olla juuri kuutta enempää. Riisuin farkut ja villapuseron ja menin takaisin sänkyyn, peiton alle. Mulla ei ollut kiire. Ei ollut ketään eikä mitään joka olisi odottanut mua. Yritin vielä jatkaa uniani. Luultavasti onnistuin sillä seuraavan kerran kun heräsin oli jo valoisaa. Edelleen satoi vettä, oli satanut jo monta päivää.

Silloin kun lähdin ulos, oli parempikin että satoi. Silloin kukaan ei huomannut että itkin. Aina en voinut estää kyyneleitä, vaika yritinkin ne kätkeä sisimpääni, yritin olla tuntematta, tuntematta mitään.

Osa 2

Nousin hitaasti ylös, talo oli hiljainen. Siskokin oli varmaan jo lähtenyt kouluaan kohden. Mä istuin pitkään, yritin lukea lehteä mutta en ymmärtänyt siitä mitään. Jätin lehden siihen,avonaisena keskelle pöytää. Ruokaa en ollut saanut taaskaan juuri syötyä, vain pari haukkaisua leivästä. Joku ajoi minut taas lähtemään ulos. Menin ei- minnekään, kävelin vain. Kävelin ympäriinsä päämäärättä, jalat veivät kapeille metsäpoluille. Katselin syksyistä luontoa. Se oli kaunis, kaikessa alakuloisuudessaan. Näitä polkuja olin tallannut menneinä viikkoina todella usein, en vain kestänyt olla sisälläkään. Tuskaa se ei silti poistanut, ei, mutta ainakin tein jotakin. Tiesin,että näytin kamalalta. En muistanut, koska olisin jaksanut panostaa ulkonäkööni. En viimeviikkoina ollenkaan. Peseydyinhän minä, ja harjasin hiukseni mutta siihen se sitten jäikin. Enempää en jaksanut. Enkä halunnut. Enää ei tarvinnut.

Mä vain lähdin, silloin kun siltä tuntui. Tiesin, että ihmiset näkivät olemuksestani, että jotain on tapahtunut. Mitä sitten, mitä sillä oli väliä. Kukaan ei kysellyt. Kaikki vain oletti. “tuossa se nyt menee, hylättynä, onneton”. Niin ihmiset ajattelivat. No olinhan mä hylätty, sitä en voi kieltää. Mutta kaikkea ei toiset tienneet. Enkä minä halunnut uskoa, vaikka tiesin enemmän kuin kukaan muu. Aloin jälleen palella. Olin kävellyt kaupungin keskustaan. Lähellä oli pieni kahvila, joten kävin tilaamassa pienen kahvin. Lämmittelin käsiäni kahvikupin ympärillä ja katselin ohikulkevia ihmisiä. Kiireisiä ihmisiä, kireä ilme kasvoillaan. Jotkut jopa vihaisen näköisiä. Siirsin katseeni kahvilaan sisälle. Siellä oli hämärää, rauhoittavaa. Asiakkaita ei juuri ollut muita, vain iäkäs mies ja nainen, ilmeisesti aviopari, keskustelivat hiljaa keskenään kahvia samalla hörppien. Sain kahvini juotua, astuin kahvilasta ulos kaupungin meluun.

Kävelin takaisin taloon, joka edelleen oli tyhjä. Ketään ei ollut vielä tullut kotiin, eikä tulisi muutamaan tuntiin. Sain siis olla edelleen aivan yksin.

Kuulin, että postiauto ajoi portille. Hain postin, tulipa sieltä pari mainoslehteäkin vilkuiltavaksi. En mä sieltä mitään halunnut, enkä tarvinnut, kunhan katselin. Eipä tarvinnut ajatella mitään niitä katsellessa, ei tarvinnut keskittyä. Hetken päästä vain istuin lehti sylissäni ja tuijotin tyhjyyteen. Ajatukset alkoi harhailla, siihen aikaan kun olin vielä onnellinen. Muistin minulle niin rakkaan ja tärkeän ihmisen hymyn, katseen, kosketuksen. Nyt se kaikki oli mennyt. Pyyhkäisty pois, aivan yht´äkkiä. Elämä ei ollut kaikille reilu. Pyyhin kyyneleet pois pois poskilta vihaisena itselleni siitä, että päästin koko ihmistä enää ajatuksiini.

Keitin kahvia ja istuin muki kädessäni kuunnellen talon hiljaisuutta. En käsittänyt, miksi minä olin joutunut kokemaan tämän. Tämän tuskan jota koko ajan yritin torjua ettei se saisi yliotetta minusta.

Mitään muuta en olisi halunnut, kuin että onni olisi ollut kestävää. Nyt minut oli rikottu, poljettu maahan ja vielä syljetty päälle. Onnesta ei ollut jälkeäkään.

Olihan mulla ulkoiset kulissit kunnossa, oli perhe joka rakasti ja välitti, mutta sillä hetkellä se ei tuntunut riittävältä.

Ei nyt enää.

Avain rapisi lukossa. Nousin ylös, jätin kahvimukin tiskipöydän reunalle ja livahdin huoneeseeni, ennen kuin kukaan tuli.

Äidin ääni kuului eteisestä, tahtoi minua auttamaan ostoskassien kanssa. Menin vaikka olisin vain halunnut olla omassa yksinäisyydessäni. Tyhjensin kasseja kasvot ilmeettöminä, en jaksanut vastailla vaikka äiti yritti kovasti jutella. Olin vain helpottunut, kun kassit oli tyhjät ja pääsin pois. Jalat vie ulos, jälleen. Sade, ihana puhdistava sade. Jossain kaukana jyrähti. Ennen olin pelännyt ukkosta, nyt en välittänyt siitäkään. Jyrinä lähestyi. Katselin välähdyksiä taivaanrannassa lumoutuneena. Salamoissa oli jotakin kiehtovaa, kaunista, hieman pelottavaakin. Sade kasteli vaatteet kokonaan, en välittänyt. Vasta kun tuli niin kylmä, että hampaat alkoivat lyödä yhteen, käännyin takaisin kotiin.

aika on pysähtynyt

isä ei tiedä kummin päin minut pitäisi laittaa tähän maailmaan,
joten hän asettaa peniksensä sivuttain vaginaan
ja synnyn puolikkaana

makaan kehdossa ja katselen yhdellä silmällä yläpuolellä helähtelevää
leikkikalu-maailmankaikkeutta
aistin sen äänen, monauraalisena yksittäiskuvana

näen myös isän, sitten äidin. kumpikin hymyilee minulle, vuorotellen

kasvan ja kehityn
opettelen kirjoittamaan kädelläni,
opettelen lausumaan sanoja
tällä suun osasellani
koulussa minua ei heti ymmärretä, mutta saan silti ystäviä
muista samanlaisista
Ainakin hetkeksi, sillä aika puolittaa myös ihmistä,
muuttaessaan tätä

ja äiti sanoo minulle kerran:
olet vain suljettu ikkuna
hylätyssä talossa
eikä kaupunki edes tunne nimeäsi

tulevaisuus yhtyy todellisuuden verevään väripalettiin
vähitellen olen kuin palapeli, joka esittää tuntematonta kaupunkia
muistutan jotain menetettyä mestariteosta, ajan synnyttämää tyyssijaa

joskus kyyneleet virtaavat tiedottomina mutapuolikkaina
kasvojen horkkaisesti kimaltavaa pintaa pitkin
teiden talvisen runneltu betoni hengittää
avaruuteen kohoava värien signaali tuikkii mielettömässä kakofoniassa
mutten kykene siltikään kohoamaan enemmäksi kuin puoleksi

täytän vajaan astian, kärsimyksillä ja nautinnolla
ehkä olen sokea. ehkä yksisilmäinen ei erota itseään

tunnen kuolevani
ja jotta ruumis säilyisi, se täytyy palsamoida
käperrän siis kaupunkini ympyrään, nollaan, oohon, betoni-arkkuun
kuolemaan pyöreisiin tyhjiöhuuliin pudotan jäte-aaltoni
pudotakseni paperin pinnalle takaisin
kimmotakseni omille kasvoilleni
kerta toisensa jälkeen
kuulen tuntemattoman äänen sanovan:
Puoliintumisaika on aika, jonka kuluttua puolet
radioaktiivisen aineen atomiytimistä on hajonnut toisiksi atomiytimiksi

sinun puoliintumisaikasi ei ole vielä ohi

minä siis jakaannun, mutta miksi?
antaaksesi itsestäsi jotain, tälle maailmalle
onko se niin helppoa?
se ei ole helppoa,
mutta se on selviytymisen tila

ja aika liikkuu
ja kun kaikki on ohi?

tiedän atomien räjähdykset ja kuoleman, maailmojen tuhoajan
mutta minä olen vain ihminen
minut voidaan jakaa kokonaisiin, puolikkaisiin, pienempiin
atomien osiin
mutta minä olen vain ihminen
säteilen tuhannen yön valoa
lukemattomien sanakaupunkien lasi-ikkunoissa
makaan niin alastomana oman kuolemani vierellä
mutta minä olen vain ihminen
kunnes en ole enää ihminen
mutta minä olen olemassa
kunnes muutun joksikin muuksi
mutta minä kuljen matkaani
vain pysähtyäkseni hetkeksi
mutta minä puolitun tuhansiksi kauneuden siruiksi
jotta sinä saisit yhden
(tämän)
omaksesi
elämän sattumien miljardisateessa
olen, olin, ja kenties olen taas
ainutkertainen