Kuutie
Kirkuva suu, kiljuvat sielut,
auringonlaskun varjossa.
Synkkä kansa jatkaa kulkuaan.
Samaan suuntaan, mutta yksin.
Kuutamo tuo polun varjossa,
kulkeville orvoille.
Viitoitetun reitin,
yön hämäryydestä valoon.
R.S
29.06.2010
Uinuva kauneus
Lammen hiljaa uinuva pinta.
Taivaankannen värejä hohtava peili.
Kuvajaisena mennyt aika,
väristen kesätuulen alla.
Purppura illan kajossa,
hehkuvana metsänreunan yllä.
Puiden hiljainen kuiskinta,
mennyt on mennyttä.
Huomenna alkaa tulevaisuus.
Kasvomme käännämme,
kohti aamua.
R.S
16.06.2010
Himokas juhla
Suven sulossa lihat paljaana.
Kansakunta karkeloi, ilojuhlaa viettäen.
Laskemattoman auringon aikaa,
juhlistaen läpi yön.
R.S
10.06.2010
vie minut
rakkauden joutomaalle
hylättyjen sankaripuistoon
missä varjojen kyyneleet kasvavat hopeapuista
menetetyistä sydämistä
kielletyistä sanoista
nouda minut pois
vie takaisin siihen rantaan
josta aamuisin aurinko nousee
uuteen päivään, varjoista varjoihin
Kesällä tanssien
Rakkauden tanssi,
liha himosta täristen.
Notkeana taipuen, tanssin pyörteisiin.
Kiiluen silmä,
katsoen muotoja ihanuuden.
Verkkokalvolle palaen,
kuva kauniista muistosta.
Hetken vain kesti,
ihanuus elämän.
Suvessa karkeloiden.
Syksy toi viileyden,
polkumme ylle.
R.S
09.06.2010
Vihreyden apostoli
Puut taipuen.
Myrskyn edessä,
kunnioittaen vahvempaansa.
Koittavi huomen,
taipuisalle vihreyden apostolille.
Kahisevilla tuoksulehdillä,
koristeltu koivupuu.
Polkumme ylle holvikaaren tehden.
Kävelemme alla,
vehreyden polkua mukaillen.
R.S
08.06.2010
Kesä armahtaa
Lempeä lämpöinen,
suvituulen hellä henkäys.
Suurella kädellä siirrellen,
pilvien reunoja.
Valomme edestä pois.
Pimeyden kansa,
kaivaten lämpöistä valoa.
Verestävillä silmillä katsomme,
kohti taivaanrantaa.
Odottaen elämän nousevan idästä.
Leveällä hymyllä,
kuljemme kohti iltaa.
Odotamme ystäväämme huomennakin.
Valo armahtaa meidät,
kesän lapsia olemme.
R.S
03.06.2010
Puhdasta rakkautta
Pimeyden ytimessä, asuu valo.
Rakastava sydän sykkii siellä,
puhtaana pahuudesta.
R.S
17.05.2010
Yksin
Eristetty yksinäisyys,
suljettu kaikelta.
Kuivui hän pystyyn,
kyneliä ei enään tullut.
R.S
14.05.2010
Hellä lämpö
Vain lämmin syli,
sulattaa jäisen ihmisen.
R.S
14.05.2010
Jotenkin pelkään,
että rakastan merta
vaikken sitä kunnolla
koskaan ole nähnytkään
Sen syvä ja pimeä olemus
alati myrskyävä ja
yhtäkkinen tyyneys
rajoihin piirretty äärettömyys
huuhtoo sydämeni rantakaistaa
Taloon meren rannalla
on helppo muuttaa
ja unohtua
viettää ihmisikä
ja enemmänkin
äärellä rikkauksia
täynnä olevan tyhjyyden
Herätä ja nukahtaa
suolaiseen tuoksuun
kuulla lintujen äänet
ja tuntea ikuinen tuuli
päivien päättyessä
heittäytyä vesien vietäviksi.
Vain sanat jäivät
Hänessä musta möykky,
pirullinen hämähäkki.
Otettaan hänen aivoistaan, se kiristää.
Kyntensä tuo mustajalkainen olio,
upottaa yhä syvemmälle.
Hellitä se ei koskaan, voiton vie elämästä.
Toisen ihmisen, loi syövän perkele,
entisen tilalle.
Muutti mielen, kadotti sointuvat sanat.
Eloisat silmät, täynnä elämää.
Sameaksi teki katseen runoilijan.
Maailma katosi, sanat sisälle jäivät,
mitä mietti hän.
Tuo sointuva sananiekka.
Vähän oli aikaa, paljon jäi tekemättä,
kesken elämä jäi.
Ihmispololla ei sananvaltaa, ole asiaan .
Se tulee, se vie.
Kohtalo ovelle kolkuttaa.
Voimat vähäiset, meillä vastustaa on.
Muut tätä elämää pyörittää.
Kysy ei se meiltä, ei kysy vaikka pyydetään.
Tuli vene,astui hän siihen,
lipui rauhaisan joen verkkaista virtaa myöten,
seesteisen ulapan suureen avaruuteen.
Meni suuri sanataituri,
jälkeensä jätti runot nuo suuremoiset.
Elää hän sanoissa, jotka kirjoitettu on.
Aika menetti merkityksen,
elämään ikuisesti,
jäi hän runouden mestari.
Jokainen aamu on hänen.
R.S
05.07.2010
Hento voima
Luonnon hiljaisuuden kaikkivoipaisuus.
Värisevä hentoinen heinä,
tuulessa taipuen.
Puhurissa painatuen maatamyöten,
jottei juurinensa irtoaisi.
Katoaisi taivaanrannan taakse.
Aamulla tervehtien aurinkoa.
Pystypäin lannistumatta,
vienosti taipuen.
R.S
02.06.2010
Varjoisat polut
Hiivi pieni varjo.
Omatuntosi himmeä häive.
utuisena kuvajaisena lammen pinnassa.
Kulkusi sumujen keskellä,
piilossa ja piiloitettuna.
Maailmaa tutkivan silmän alla,
salata lie haluat polkusi suunnan.
Määränpää lieko vielä selvinnyt,
kulkusi horjuen etenee.
Liikutuksen kyynel,
värisevänä valuen poskiasi pitkin.
Auttoi sinua joku, tuntematon tuki.
Nosti ylös, kun oja tuntui liian syvältä,
antoi sielulle evästä.
Jottei heikotuksen hetki,
toistuisi liian usein.
R.S
26.05.2010
Auttava käsi
Ystävän lämpöinen käsi,
ojennettuna auttamaan.
Elämän polulla kompastuneeseen,
alas valuneeseen heikkoon sieluun.
Tukea antaen karikkoisilla vesillä,
josta karttaa ei ole piirrettykään.
Vain pieni herkkä sana.
Minä autan sinua.
R.S
19.05.2010
Päivä oli kirkas, mutta täällä sisällä ei sitä huomannut. Ei kuulunut lintujen laulua, pelkää hiljaisuutta, joka yhtäkkiä rikkoontui hymähdykseen.
”Joka päivä näen nämä samat seinät” tunteeton ääni kaikui tilassa. ”Ja joka päivä näen tämän saman katon. Ja joka päivä näen tämän saman lattian.” Se jatkoi.
Hetken hiljaisuuden kuluttua ääni jatkoi kuin puhumisesta rasittuneena, mutta silti yhä tunteettoman kylmänä. ”Ja joka ikinen päivä näen peilissä nämä samat kasvot” Ja kasvoton olento kosketti poskeaan.
”Ja niiden takana on se sama maailma, joka ainoa päivä. Samat sanat, samat teot – kaikki on sitä saman sävyistä harmaata. Elotonta.” Päätti hahmo toteamuksensa.
Tyttö vieressä katseli arastelevasti puhuvaa hahmoa, selvästi hämmentyneenä siitä, että olento edes muisti puhekykynsä. Hän oli vain kysynyt, oliko liikkumaton ihminen elossa ja kunnossa, ja pitkän ajan jälkeen tämä oli tulos.
Joka päivä tuo istui tässä, oli vain – puhumatta ja liikkumatta, katsellen seinää edessään.
Ulkona kuului mehiläinen ja sisällä tytön heleä ääni empi hetken.
”Mutta, entä jos jotain tapahtuu, kivaa ja mielenkiintoista, jotain uutta, eikö se ole hauskaa?
Isä sanoo että jos on aikaa istua, on aikaa tehdä töitä, sitten ei ole tylsää. Ehkä sinä tarvitset työn? ”
Tyttö katsahti vääntelevistä käsistään hermostuneesti hymyillen hahmoa ja mietti oliko edes tullut kuulluksi.
Hiljaisuus venyi, kunnes hahmo käänsi elottomat silmänsä tyttöön.
”Minulla on työ. Sain sen, kun hain. Mutta muutos tässä maailmassa on samaa harmaata, tapahtumat pelkkää kulkua. Kuin tomua ympärillämme… Kaikki on elotonta ja yksinkertaista. Sanomme samat sanat tavatessamme, näemme samat unet ja ajattelemme samat ajatukset. Teemme samat työt ja hymyilemme samat hymyt. Harmaata, tuhkaa ja tomua.” Hahmo hymähti ja käänsi katseensa seinään.
”Ja silti…” Mietti ääni, niin hiljaisella äänellä että tyttö mietti kuuliko oikeasti mitään.
”Ja silti… Silti sieltä tuhkasta jostain kasvaa elämä” Nyt ääneen oli ensimmäistä kertaa hiipinyt edes jonkinlaista tunnetta, hellää ihmettelyä tai jotain sen läheistä. Tyttö epäili jopa nähneensä olennon harmaissa silmissä vilahtavan vihreän sävyä, mutta ehkä hän vain kuvitteli.
”Mutta ei minulle… ei minulle” Loppui lause hetken kuluttua, katkeran harmaana ja kaiuttomana.
”Sinä – sinä olet nuori” Olento kuulosti siltä, kuin olisi ensi kertaa vasta huomannut tytön, käänsi katseensa tuohon ja kosketti kädellään tämän poskea.
”Mene.” Hahmo sanoi ja jatkoi: ”Mene leikkimään. Elä harmaata elämääsi väreillä maalattuna ja iloitse” Olento hymähti ja käänsi katseensa takaisin seinään, tytön kompuroidessa kauemmas.
”Koska kaikki värit haihtuvat aikanaan.” Hahmo sanoi hiljaisella äänellä ja hiljeni kokonaan.
Tyttö katseli kauempaa, kuinka tuo ihminen tuijotti seinää, silmät lasittuneina ja mitään tästä maailmasta näkemättä. Hetken tytön mielessä vilahti kysymys olennon sukupuolesta, mutta hän päätteli sen olevan merkityksetöntä, ei olennosta harmiakaan ollut, olipa sitten nainen tai mies.
Hahmon kasvoilla oli levollinen ilme ja tyttö ajatteli hetken kaikkea puhetta harmaasta ja päätteli jotain.
”Sinun värisi taitavat olla jossain sisäisessä maailmassa” hän kuiskasi, naurahti nolosti ja juoksi ulos rakennuksesta, sokaistuen valosta ja väreistä, jotka häntä ulkopuolella odottivat.
Polkumme elämässä
Polkuni leveä.
Mahdollisuuksien paletti, suurella siveltimellä,
antaen suuntaviittoja,
tehdä elämästäni nautittavan hetken.
Kiireessäkin pysähtyä.
Naulata kengät nopeat, hirteen kiinni.
Paljain varpain, kosteaan heinään juoksemaan,
lailla iloisen lapsen.
Se kadonnut, hyvä mieli löytyi,
aika antoi odottaa, hetkeä oikeaa.
Järjen ääni vaimeni,
mieleni sopukoista tilalle syntyi oivallus.
Elämme tätä yhtä elämää,
tämä hetki vain merkitsee,
annammeko sen lipua ohitsemme,
käyttämättömänä turhakkeena.
Hukattuna mahdollisuutena,
tämän taivaan alla,
on rajallinen määrä, noita onnen hippusia.
Halataan märkää puuta,
kuunnellen sen tarinaa.
Se tuli ennen meitä,
meidän jälkeenkin, se jää uljaana seisomaan.
Vasten tuulen reunaa,
uhmakkaana nojaten, katsellen maailmaa.
Rauhallisin mielin.
R.S
18.05.2010
Rakkauden piilo
Oikea rakkaus piilossa lymyää,
valoa siellä nähty lain.
Kolhut elämän.
Se syvälle kätketty on,
kaikkien tavaroiden alle, piilotettu rakkaus.
Olemme laittaneet kaiken säilöön.
Ehkä joskus , ehkä.
Sieltä kömpiä voisi ilmoille ihmisten,
jos aidon rakastavan hymyn nähdä saisi.
Edes kerran elämässsä.
Odotamme tulevaksi,
hetken tuon.
Hymysuin otan vastaan.
R.S
12.05.2010
Pelkomme sumuinen
Sakeassa usvassa, asuu pelko.
Sitä emme näe,
emme voi koskettaa olematonta.
Tunnemme vain pelon, tuntematonta kohtaan.
Aistimme väristykset ihollamme.
Vartalomme vajavaiset, eivät riitä tietämään.
Suuri, tuntematon ympärillämme.
Pelkäämme.
Emme tiedä miksi.
Värisemme,
haavanlehtenä syysmyrskyssä.
Turhaan.
R.S
15.10.2007